Part 31

Sigurd-herra teki niin -- epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid -- ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille -- Hovlandin Helge oli suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret --. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi ollut täissä yltyleensä.

Sitten kesällä -- kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua -- silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin -- Jofrid oli siellä naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta -- hän oli luvannut Gautelle olla vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan, mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä tuumia.

"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.

Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla -- tiet kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa Jofridin omaisten suostumuksella -- kun tyttö nyt jo oli hänen.

"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle -- vaan vaativat kostoa naisenryöstöstä?"

Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:

"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä niin tarkoin --"

Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:

"Gaute sanoi -- hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit unohtanut -- niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota itse halusit, ymmärrätkö?"

Kristiina nyökäytti päätään.

"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on houkutellut Gauten tähän tihutekoon -- mutta tahdothan sentään ottaa nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"

Kristiina nyökkäsi jälleen.

* * * * *

Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.

Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona ovenkamanaan -- siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan, ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet esiin -- silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.

Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa -- ja hän oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:

"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti -- mutta nyt ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella teitä ja Gautea, herraani --"

-- niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin itsekään arvasi:

"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, kaunis lapseni -- tule sisään, Jofrid -- Jumala auttakoon teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"

Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä, kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta -- hän piti pienen mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"

Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:

"Äiti -- niin on käyvä kuin on säädetty -- oletko nähnyt niin suloista neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se minulle mitä hyvänsä -- ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas äiti-kultaseni --"

Suloinen oli Jofrid Helgentytär -- Kristiinan täytyi katsoa häneen tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita. Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat, harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien silmäripsien alla. -- Musta tukka, vaaleat silmät -- se oli Kristiinan mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi kerran näki Erlendin -- sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla pojillaan --.

Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.

Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää, jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen, vieläpä itse Maunu-kuninkaalle -- hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään ei ollut ainoatakaan vihamiestä -- hänen isänsä riitaisa luonne ja hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin yksinäiseksi.

Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän on, ajatteli Kristiina -- ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa -- noin elämäniloa säteileväksi, sorjaksi ja raikkaaksi --.

"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten, jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin -- niinkuin me veljet usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä --"

Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:

"-- Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani -- en saattanut muuta, luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin --"

Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:

"Niin, sukulainen -- mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan -- jos Jumala suo.

"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä iltana -- nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni Jørundgaardiin -- hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin miesten sopii."

Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.

Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja märkien koirien haju.

Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet, matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa, vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada aikaan niin lyhyessä ajassa.

Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita -- Erlendin raskas kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä -- Bjørgulfin ja Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän mielestään olivat liian keveitä -- mutta niillä oli Kristiinan isä veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.

Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki, että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen mieltään -- hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista vaimoa.

Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:

"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa -- älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti riistäytynyt."

"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi -- verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."

Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään, tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta -- aivan arvaamatta hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi tarkoittavansa -- vielä. Mutta hän oli niin nuori -- ja hän antoi niin selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli ansainnut -- olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.

Sellaiselta siis näytti _se_ -- kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi -- kerran hän oli itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi -- mutta hän ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä. Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli tuolla ylhäällä --.

Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa -- hänen oli nukuttava Lauritsan kanssa -- jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista -- hän ei tulisi säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä uhkapelissä --

Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut mukanaan taloon -- kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan, jonka hän oli saanut käytettäväkseen -- lahjoja ja perintöä, enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.

Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen kotoaan -- enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti --.

-- Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan arvoisiksi -- jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin -- mutta Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle. Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja kykeni, niin näytti asia mustalta.

"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan -- jos te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta voisi odottaa."

"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli, että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja, arvaan minä." -- Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni, kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."

Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut pyytää toista vastalahjaa -- äiti --", hän sanoi suloisesti hymyillen. "Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt --."

Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista -- kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon, johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi joutuvan pois tästä talosta -- ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä mielissään aittoihin -- he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika kului hyvin hauskasti.

Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli kudottu mustia pilkkuja -- mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan, ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja Sigurd-herra tulivat sisään illalla.

III

Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka oli näppärä käsistään. _Jos_ asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli Gautella ollut onni matkassaan -- silloin hän saisi vaimon, joka oli yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen Jørundgaardiin -- tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä hän sanoikin eräänä päivänä -- jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo sanat olivat livahtaneet hänen suustaan -- että sinä päivänä jona Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.

Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa, että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.

Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti ensimmäistä talveaan Husabyssä -- hän oli naimisissa, hänen miehensä ja isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera sydämessään Erlendille -- ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha; Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.

Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi hyvin -- ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän ja Erlend olivat saaneet osakseen -- ja _he_ olivat sentään päässeet naimisiin, _heidän_ syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa lailliseksi perijäksi.

Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko talossa -- Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen, että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin olisi ollut talon nuori emäntä.

Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan emännän viereltä ja antaa se Gauten -- hän käytti rumaa sanaa Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa. Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:

"-- Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"

Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:

"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret, niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut --? Te tiedätte, että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, -- _teidän_ sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa, vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia -- hyi sanon minä sellaisille!"

"Vaiti nyt -- mene ulos ja pese itsesi -- sinähän valutat verta taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.

Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.

"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan -- hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi poikaani."

"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä naimisiin?" kysyi hän terävästi.

Kristiinan täytyi nauraa:

"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa --"

Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua Jofridin kanssa nyt -- antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli vihaisen ja kylmän näköinen.

Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään. Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.

"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän naurahtaen.

"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.

Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.

Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin aukomassa joitakin teeriä -- hän oli saanut veripärskeitä pitkin käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:

"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt -- etkö edes sen vertaa tiedä --!"

"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.

Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.

"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.

"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken -- teidän isänne oli luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan antaa suostumuksensa --"

"Aivan niin ei asia ollut -- me emme karanneet. Simon antoi minulle vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja silloin myöntyi isäkin -- vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin käteni Erlendin käteen -- olin kihloissa vuoden --. Tuntuuko sinusta tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.

Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta käsivarreltaan.

"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. -- Mutta tätä minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä --"

* * * * *

Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.