Part 30

Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista, ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen välillä oli ollut.

Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat Naakkvesta -- häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään --. Tyttö oli kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä, kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.

"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa -- lempeät ja kauniit, pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta -- uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."

"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö -- ja puhkesi sitten katkeraan itkuun.

Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus -- hän olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta tyttärekseen.

* * * * *

Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä. Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään, ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi, eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää; hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.

Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.

* * * * *

Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia -- hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle -- silloin hän ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä --.

-- Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan ohi -- tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat, kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä niityltä, -- silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.

II

Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea jyrisytettiin -- hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos. Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin -- Kristiina erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi -- se poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta nuorempi kuin Kristiina itse -- ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä pitää häntä silmällä --.

Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.

Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli -- hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla. Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he jäivät taloon siksi päiväksi -- milloin oli kyseessä kaupanteko, milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.

Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle. Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä iloinen ja hilpeä.

Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.

Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia. Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti, mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut usein Sundbussa sen jälkeen.

Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano kokonaan pois suvusta -- hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi -- vaimo asui eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen -- sinä olet Ysaias ennustaja, joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina värttinä käsissään -- parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta. Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan Sundbuhun -- siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.

Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat poissa -- heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan. Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä -- hän olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine, kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita, milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa, vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan, hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää. Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä -- ja ihmisten mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.

Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa -- Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.

Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä ja lorua kai se oli parhaasta päästä -- Gaute ei ottanut sellaisia kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa -- siitä oli nyt kaksi vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä; hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, -- se oli mitä suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä pientä pojantytärtään.

Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä. Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle -- ja jos tämä teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli poika.

Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi, joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä. Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta -- Gaute oli oudon näköinen isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua eikä pysynyt jaloillaan -- ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.

Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan, kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin -- kuitenkin koetti Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen hyvänlaatuisesti:

"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun täytyi tyytyä äitini rintaan --" Gaute hymyili Kristiinalle.

Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään mitä täysivaltaisimpana -- äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana. Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan, niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.

Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä. Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita. Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.

"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "-- on kylmä ilma tänä iltana."

"Niinpä niin -- ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi eukoksi, Gaute hyvä!"

Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten olkapäähän.

Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen rasvalampun -- hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin -- sitten hän kuuli hänen nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä -- hymyili hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti, teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.

Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa -- kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli takaisin -- käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään -- silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen jalkopäähän.

Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana. Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle, ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti sen jälkeen hän nukkui.

* * * * *

Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei oikein pitänyt näistä pojan hommista -- itse hän oli aina myynyt tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa -- ja Gerlak oli pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille saksalaisille kauppiaille.

Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys, eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan; nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten välillä.

Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä, ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla metallilla -- Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan ylettömästi.

Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä. Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä -- hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin -- viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven vallitessa.

Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus -- ja koko kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen, suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli kaunista nähdä -- oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.

* * * * *

Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään, myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi -- hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.

Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään -- hän meni sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan: mahtoikohan se olla Gaute -- oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä niin myöhään --.

Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi -- tämä laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.

"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen --"

Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään. Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää, mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:

"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas, kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"

"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä. Mutta hänen seurueensa oli väsynyt --"

Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan, joi ja kehui olutta.

"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä hymyillen.

"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun", virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa, tuo sinun poikasi --"

Kristiina seisoi odottaen.

"Hänellä on mukanaan -- niin, se on Hovlandin Helgen tytär -- hän on tainnut ottaa tämän -- tämän neidon -- tainnut ottaa hänet väkisin isän luota --"

Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.

"Gaute pyysi minua tulemaan tänne -- hän pelkäsi kai, ettet sinä pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän -- ja nyt olen sen tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.

"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi Kristiina tyynesti.