Part 3

Niin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava milloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti mitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan pyhiä säästämään Erlendin hengen -- --

Ja niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä hän oli menehtymäisillään --.

* * * * *

Hän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua esiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin -- teennäisin Erlendin puolusteluin.

Tosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut hänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli ottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa. "Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne --." Mitähän Erlend oli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut mitään -- muuten vain sanonut.

Erlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita parempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä edestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin mielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään uhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken onnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen, valtaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana vaimonsa isän kartanossa.

Mutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen hikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti kartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.

Ei hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin töllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta puolin ahdistetuksi ja saarretuksi -- kunnes oli läkähtyä. Silloin hänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla talonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan kartanoon -- ja hän oli nähnyt, että _yhden_ täytyi raataa, jotta jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan isä pystynyt siihen, oli se _hänen_ tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi saada varmuus -- varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota oli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla käsillään. Ja nyt -- sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei särkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä tuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos -- se oli lihonut ja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli auringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä omaisuuden lisääntyvän -- hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi kaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli kerran kohoava.

Jørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut. Eikä Ulf ollut laakson miehiä -- hän saattoi tehdä pahoin ja olla kärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas heinä -- heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä -- mutta heinä siellä ei ollut _hyvää_, sellaista, johon Ulf oli tottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin niin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä täytyi tehdä.

Isä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se talonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden oikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät ja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli kasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei tuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen yhtä hyvin ja -- poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut häneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja vaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen kainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi, joka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja hoivissaan.

Kristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.

"Pactum serva -- se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!"

Entäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif Holmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja lasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen tehtäväkseen -- itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui sitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne Gjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja töin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.

Arne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana iltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin Kristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin kahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta -- miehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla pojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä ja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi todistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle -- vaikkakin se oli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse välittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä -- mutta hän tiesi Erlendin pitävän siitä paljon.

Juhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen ollut vaikea luovuttaa -- tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta olivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan, jossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut pelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli vaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut koko Norjan maassa olevan sen veroista -- kun näet _ymmärsi_ asian. Vaikka olihan se kulunut -- Erlend oli _kuluttanut_ aseitaan, hän oli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan --. Arne hyväili joka esinettä -- kypärää, hartiakaulusta, hiha- ja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat ja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka -- siinä oli vain halpa rautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut -- mutta moista kappaletta ei nähnyt joka päivä.

Kristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend iloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta -- hän ei ollut milloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen varhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut hänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend maininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: "Jos ei Jumalalla olisi ollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi kai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt kuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä pohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut sinua, kultaseni -- silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen kuin sinä tulit täysikasvuiseksi."

Munan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota ystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen, minkä torkahti sairaan vuoteen laidalle -- viimeisenä talvena, jolloin Sigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä erissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon, oli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan paadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan muuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut Erlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut mitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. -- Samoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen aivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan. Kristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa -- mutta hän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.

-- Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät olivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan, mutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: "Pactum serva. Se merkitsee norjaksi: säilytä uskosi."

Arne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan kotitunturilla olevaa maaomaisuutta -- Erlendin huomenlahjaomaisuus -- oli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa jotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta -- kunnia ennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko hänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi Arnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja munkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui Kristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.

Hetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti katseensa -- Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät ja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli kuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät ja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat parranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena vaikeana hetkenä -- Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka synnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina oli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.

"Niin, niin, tyttäreni", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan. "Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut polvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy langeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut vaikeuksien läpi --"

-- Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa ja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin määräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä jakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka pyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei enää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan olemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä. Se oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi. Sen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv; tuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika, joka kyntää, lannoittaa ja kylvää -- kyliä Jumala suo itämis-sään, kun hänen aikansa on käsissä. -- Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse hoitanut maata.

Gunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa, Helgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli toinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen --.

Mutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa. Kauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu ja välkkyi koristeita -- appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta talosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä -- vaikkei hänellä ollut lapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän milloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia -- tämä kuului sentään voivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa --.

Mutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin Erlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä tämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut luostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa näyttäytyminen nykyoloissa -- meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan voimien.

Ja sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen laivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan myötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.

Oli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä -- vuonon vesi oli läikkynyt kylmän harmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava -- tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin, ja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan kannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta jauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi niemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä vuoren alla -- ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän ehdittyään selemmälle.

Erlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan kanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.

He kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa kohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.

Erlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen luota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä, jota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien soutupenkkien välitse äitinsä ohi -- mustakiharainen pää eteenpäin ojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu oli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.

Äiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta poikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika tekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.

Erlend kiskaisi kätensä pois. -- Kristiina näki hänen kasvonsa, ne olivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle selkänsä ja hävisi purjeen taakse.

He olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi aallokko -- laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli kojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa. Häntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka aivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat hänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni valotuikku loimahteli -- ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen saada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi unenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän vuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon, äitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli Erlend alas.

Kristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:

"Näitkö Naakkvea? -- Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä, Kristiina." Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. "Sellaiset olivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa -- kun olit kuullut minusta kaiken pahan -- ja annoit kuitenkin luottamuksesi --"

Silloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran sydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea päivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa käteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan hiedan --.

* * * * *

Jo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten tunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut irtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti kukkulan alaisten kallioiden yli.

Pelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat alakuun aikaan -- eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä? Mutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi, että hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä oli niin jäykkä tänä yönä.

Tänne tulija vain aikoi -- nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon läpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä. Silloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle -- mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen liekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä -- oli iso ja vahva mies -- nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.

Nähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti säikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki sitten:

"Herra Jeesus, sinäkö siinä olet vai -- miten ihmeessä sinä liikut ulkona näin yöllä --? Odotitko minua?" kysyi hän äkkiä aivan kuin suuressa hädässä, "oletko aavistanut minun tuloni?"

Kristiina pudisti päätään:

"En voinut nukkua. -- Lanko, mikä sinua vaivaa?"

"Andres on niin kipeä, Kristiina -- pelkäämme hänen kuolevan. Silloin ajattelimme -- tiesimme sinun olevan taitavimman naisen semmoisissa -- hän on oman sisaresi poika, muista tämä. Tahdotko olla niin hyvä ja lähteä minun kerallani hänen luokseen? -- Ymmärräthän, etten olisi tullut sinun luoksesi tällä tapaa, ellen olisi tiennyt pojan hengen olevan kysymyksessä", sanoi Simon rukoilevasti.

Hän toisti saman Erlendille, joka istui aitassa unisena äänettömän ihmetyksen vallassa. Erlend koetti lohduttaa lankoa ja selitti kuin kokenut ainakin, että pikkulapset tulevat helposti kuumeeseen ja alkavat houria pienimmänkin vilustuksen jälkeen; ehkei se ollut niin vaarallista kuin miltä näytti. "Ymmärräthän sinä, Erlend, etten minä olisi tullut hakemaan Kristiinaa näin öiseen aikaan, ellen olisi nähnyt lapsen kamppailevan kuoleman kanssa", sanoi Simon.

Kristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan; Simon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa maitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä takaisin paikalla, kun toiset saapuivat "-- jos sinä suostut tulemaan, Kristiina?" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin leskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja saattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa -- Simon vakuutti uudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.

Nostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:

"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta -- ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

Kristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän tiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana olevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi -- mutta siinä tapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin kautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi herättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.

Suuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina kerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut kaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä helposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän näytti olevan mitä parhaimmissa voimissa -- keskellä päivää kolme vuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut pojan istua viljareessä pellolle asti -- kun Andres äkkiä valitti vilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät loukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä ruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän -- mutta eihän se pikku raukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.

Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu, hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.

Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä ja syksynä -- niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas -- hän "pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa hänet --.

"-- Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun jälkeesi'."

"Älä puhu tuolla lailla, Simon -- ikään kuin ajattelisit kuolevasi pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun tapaistasi, lanko, heittää toivoa --"

"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme. Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"

"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella --." Mutta Kristiinasta tuntui, ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan; hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että suitset helisivät -- eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.

Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea -- pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.

"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.

Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen. Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei ne mukanaan --.

Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä. Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.

"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä tuntenut mitään aavistuksen tapaista --?"

Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:

"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon --"

"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina. "Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.

Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.

Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.

Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin -- tämän taudin luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet valuisivat vähemmäksi rinnasta.

Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä lapsen ääressä.

* * * * *