Part 29

-- Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä, jos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi aikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa ennen kuin sai vihkimyksen -- hän saattoi silloin itse peräytyä, jos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja Kristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren jumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut poikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa horjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman. Kristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut -- mutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä. Silloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin, että hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa vaimona.

Syksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne suuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin laaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan valtakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra Maunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan kesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa. Herrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri Haakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat olivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen hyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja lupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä etevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä ja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja Blanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling Vidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän kuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten edistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista norjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä Norjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan, joka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella lakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa, voimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.

Kristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut kahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan sodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin vähän. -- niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma kulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä puhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin pojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen sokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan tikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti tuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen. Vanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.

"On ollut _monen miehen_ kohtalo", sanoi Naakkve, "että ne, jotka hänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet menestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti -- sitten kun ensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa täyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen sanojaan."

"Voipa kyllä olla niin, lanko", sanoi Jammælt hillitsevästi, "että noissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista ajatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi -- kaksi veljestä kuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja ylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta varo kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että sinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea --"

"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen", sanoi Naakkve tuimasti.

"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen", vastasi Jammælt äskeiseen tapaan, "enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi -- niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi Bjarnen miekalla --"

"Luulen hänen kyllä muistaneen sen -- mutta se pojannulkki tiesi, että minä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai tätä voidetta kipeälle omalletunnolleen --"

-- Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan palvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna vierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan ymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä ansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen -- ilman heidän tukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi asiaansa Maunu-kuninkaan luona. -- Ivar oli vielä Inge Flugan luona.

Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut, ei ollut aivan perätöntä -- se sopi varsin hyvin yhteen Simonin oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon mieheen -- ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille vesille -- he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.

Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi --. Ei! Hän ei tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli hänen miehensä kärsinyt -- mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä -- mutta etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.

Mutta ei -- sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne Erlinginpojan luona.

Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä, ja lohduta minua --!

* * * * *

Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle vapaat kädet -- ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia. Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.

Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta herraskomeutta -- niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha -- kaikki maan mahtimiesten kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi -- niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle, jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla -- he eivät varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa, joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.

* * * * *

Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän oli kätkenyt kirkkomaan multaan.

Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä -- arvellut, nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan -- millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla --.

Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin hillitön eikä omavaltainen --.

Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti opetti häntä kävelemään -- oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan rinnan poikki ja kainaloiden alitse -- näissä valjaissa poika riippui, raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan, nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan, poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.

Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat --.

* * * * *

Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi -- hän ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa luostarille.

Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin. Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään. Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän voinut kyllikseen katsella häntä.

Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta, jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja -silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.

Silloin sanoi Ivar:

"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin -- tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."

Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:

"Ivar-kulta! Noin nuorena -- et suinkaan liene tehnyt mitään mielettömyyksiä!"

Ivar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe Gamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan kokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli perinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen sukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen kaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan oikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat huoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra oli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä tavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa tutkimusta -- mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun isoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä -- ja piispan hän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai Halvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia luontunut hänelle hyväksi -- joten pikkuserkukset olivat eronneet täydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge Flugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä vierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui pääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona -- auttanut tätä kevätaikana talontoimissa -- ja nyt he olivat sopineet siitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika ei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja piispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, -- vielä hän oli tosin liian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle mitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän naimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.

Kristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli järkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa. Mutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä sanoisi.

Morsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden vanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli päässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse hän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.

Nikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä, mutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat palasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli Ivar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä syksyllä.

* * * * *

Jonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti salvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli täysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä pohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei vastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin järjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa pesästä.

Mutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa -- Skjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään kunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.

Naakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän salpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla hiillosta -- Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat kylmiä sinä kesänä.

"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen. "Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee Ivarin häät -- kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla mukana -- silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet --"

Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta katsettaan ompeluksestaan -- se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:

"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle suru, jos sinä rupeat munkiksi."

"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.

Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan -- tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis -- tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä -- kasvot olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien kulmakarvain alla -- eikä hän kuitenkaan _näyttänyt_ niin kauniilta kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.

Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:

"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori -- ja kaiketi tiedät sinä, joka olet paljon oppineempi kuin minä -- että jossain pyhän kirjan paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."

Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.

"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään -- etkö luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä kutsumusta. _Sinä_ olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja tulemaan suvun pääksi --"

"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari kertaa. Hän nousi seisomaan -- yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:

"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin, kun olin pieni piltti --. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa --.

"Äiti, äiti -- oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman rippiä ja pappia! -- Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!

"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme --. Minusta ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja avioliitto -- ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä nautitte niin kauan kuin voin muistaa --"

Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend olivat eläneet -- pahat niinkuin hyvätkin -- koko muistojen rikkaus tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen, ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen -- ei hän ollut muuta kuin viaton lapsi.

Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:

"Quid mihi et tibi est, mulier --" ["Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään eikä lihalliselta äidiltään. -- Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä -- älkää rohjetko tehdä sitä --"

Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.

Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:

"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne --" Hän vaikeni, ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen -- mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"

Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:

"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin -- kylmä -- minulle koko ajan näinä vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"

Poika oli vaiti.

"Minä alan ymmärtää -- sitä et sinä ole antanut minulle koskaan anteeksi, Naakkve --"

Naakkve katsoi syrjään.

"Toisinaan -- olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.

"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut --? Naakkve, Naakkve", huusi äiti katkerasti valittaen, "-- luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia vähemmän kuin sinä -- olenhan minä hänen äitinsä -- olenhan teidän molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun väliltäni --!"

Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:

"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. -- Julmaa, sanot sinä --. Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä --" Hänen äänensä vaipui kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä luulin, ettet sinä voisi -- että meidän täytyisi säästää sinua --"

Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä pää kumarassa:

"Äiti --. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole -- helppoa -- teille --"

Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran -- hän ei muistanut milloin --.

Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.

"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"

"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi siitä."

"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään ilman perintöä ja sukua --"

Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.

"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.

"En tiedä. Minusta tuntuu -- mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani --"

Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:

"Hyvää yötä, äiti!"

"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"

Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.

"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta --". Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.

* * * * *