Part 28

Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa, että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa -- hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen sotapäällikkö -- mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista. Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat, jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä: hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.

Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä kasvoissa.

Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun Skule vastasi tätinsä miehelle -- hänellä oli tapana esiintyä kaksosten puhemiehenä:

"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien veljiemme kanssa -- olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa. Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja vähän pitempäänkin --"

Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli paneutunut makuulle:

"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar Erlendinpoika.

"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi Skule.

Äiti nyökkäsi.

Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli tehty hyvässä tarkoituksessa -- mutta hänelle oli mieleen, että pojat olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen, että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.

* * * * *

Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa vastasyntynyt lapsi vierellään -- se tuntui hänestä kuin unelta. Niin lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta. -- Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan tulenloimun tavoin.

Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias -- mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.

Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.

Naakkve sanoi:

"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon --" Samassa valahti nuori mies itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.

Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni vanhaan tupaan.

Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen Naakkven kanssa:

"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.

Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä pojan käteen peitteen alle:

"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni särähtäen.

Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:

"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä. Jo silloin kun olimme Tautrassa -- veli Aslak puhui minulle siitä, että jos minulle kävisi sillä lailla, niin --

"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän --. Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen näkönsä ja aistimensa suljetaan -- silloin hän seuraisi Vapahtajan jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista. Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse tuntee itsensä --"

Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.

Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys Tautrassa.

Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin maakappaleita pohjoisessa -- hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.

Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan, että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään vastaan -- hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä aikomuksesta.

"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan eroaisi", sanoi Naakkve.

Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin veli menisi naimisiin.

Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta. Käsittämättömältä se tuntui äidistä -- mutta se johtui varmaankin siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.

Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt -- ja hän, äiti, oli niin vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.

* * * * *

Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin haparoiden -- hän tunsi sokean käyntitavan.

Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti -- kuitenkin hän nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan ovi paiskattiin auki -- joku riensi portaita alas parilla kolmella harppauksella.

Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät. Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.

"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta -- silloinhan olet vapautunut valasta -- eikä sinun tarvitse kuolla tältä maailmalta --"

Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti -- silloin hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.

Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:

"Menkää sisään, äiti -- tämän minä hoidan parhaiten yksinäni -- teidän _pitää_ mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja kumartui jälleen veljensä yli.

Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka lehdeltä -- oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua tulivat takaisin -- Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja talutti häntä -- väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.

Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri omaa lihaansa.

Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta -- hän kompastui seinää vasten ja huusi:

"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni --!"

Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta -- tämä raivosi, huusi ja kirosi -- joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja sydäntäsärkevästi.

Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan hiljaisuus.

Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.

Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois, vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat; mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta, karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.

-- Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä. Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.

Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.

"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.

Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.

"Onko -- onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina pelokkaasti.

Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.

Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.

Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa, mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.

Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin -- hän sanoi tahtovansa näyttää ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla. Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa hänen lähteneen juoruja pakoon.

Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.

Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.

Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani luokse, -- että eroaisimme tällä tavoin?"

Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:

"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai -- enhän tiennyt, että sinä ja Erlend olitte lähisukulaisia -- niin se täytyy sinun nyt antaa minulle anteeksi!"

"Et ole -- eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani -- jos isäni oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä --" Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä. "Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, -- isäsi -- ja Gunnulf -- he osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme toisemme poika-pahasina -- päinvastoin kuin veljeni ja sisareni Hestnæsissä. Sen jälkeen -- en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena, paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä -- ja hänen vaimoaan -- ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet silmät.

"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.

"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.

Kristiinalle tuli omituinen tunne -- oli kuin toiset olisivat puhuneet asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:

"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki -- ei ole Erlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä. Jumala siunatkoon sinua!"

Seuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.

* * * * *

Talven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän tuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan messussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne palvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.

Ja sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut poikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman vastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.

Hän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras paikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi kestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin ollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä kiinteämmin kuin toiset pojat.

Ei hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi. Hänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja mieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt hänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa hän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin jumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei hän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen synnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin Rolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan kanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta molemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä vastoin ystävystyivät pian keskenään.

Gaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä. Mutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla kuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon -- jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai seurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa ja katseli -- sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian hyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän pyytämättä mukaan leikkiin -- ja silloin sanottiin hänen tekevän sen rehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää tappeluun -- ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun mainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos häntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt tämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden kesken tytön kanssa -- eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut kieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei tehnyt häntä suositummaksi.

Veljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta jos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin ennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan lopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman kalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti jousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan shakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan ääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.

Sitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä nuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta. Seuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita kertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen luona.

Äidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti varressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä, viaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret unohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä huolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan tulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta sitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että Tordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä. Neidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan kanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä morsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän lapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, --. niin hartaasti kuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan apua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa miestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi kuuromykkää lasta -- ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito tuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli Skjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat heitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä rikkautta.