Part 27

Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista. Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon vaiteliaampi luonteeltaan -- kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa melkein aina kulki yksin ja vaiti.

Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde. Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia kipinöitä -- hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.

Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä -- oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa. Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.

Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja aseidenkäytössä -- mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa, samoin kuin nytkin.

Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan -- mutta Erlendin pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa, eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään liikkui --

* * * * *

Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.

Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä kuolinhaavoista.

Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa, jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon; ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei -- hän oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti -- molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen hän oli elänyt tämän syleilyssä.

Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen, kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin, kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä. Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen, joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä, luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano -- hänen täytyi saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä ympärille --; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta, joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa, hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä. Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa, Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla. Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen -- he olivat pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa padassa, huuhdelleet joessa -- ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti Kristiinan mieleen: -- jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi -- he molemmat nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä, nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan, oli säädetty -- kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

* * * * *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen aherruksensa takana -- Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja ottaa aseensa -- isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään. Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa -- ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa. Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi ilmoittaa äidille -- Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon. Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään odottaessaan oven avautuvan hänellekin --.

Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana. Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään -- niin lujasti kiinni hän oli vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.

Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa, missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet -- kolme ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa -- hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua -- vaikka olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen rinnoillaan -- että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan saadakseen hänet.

Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä. Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin. Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.

Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa. Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.

Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden. Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.

Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua puolisoksi Kristiinalle -- Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.

Kristiina hymyili vaisusti. Niin -- hän oli vain neljänkymmenen vuoden vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään, hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt -- että hänen oli mentävä uusiin naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut --.

Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen. Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan, kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.

Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon Darre -- vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen, kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen. Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "-- kuitenkin olisi Ramborg meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä vähän kauemmin -- Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta nyrkkiin.

Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän -- ja lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.

Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä -- Munan oli ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.

Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra. Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia -- täyssisarukset olivat huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon, joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua, mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana, mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan. Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.

Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta -- milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä -- mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan, vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle. Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan, ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton kauneudessa, rohkeudessa -- niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se, että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana, tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä elinajakseen.

Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan -- Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.