Part 26

Vihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui ylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan. Mustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja leikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja sillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton välke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja viskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen rinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus aikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli kulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin kerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka oli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia, isonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi talonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja päällikkömäiseltä -- ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä vastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana -- kaiken sen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut niille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.

Maltillisesti puhui kuitenkin talonpoika, joka ensiksi vastasi Erlendille:

"Näen, että olet tavannut poikasi, Erlend -- silloin arvelen sinun tietävän, ettemme ole kokoontuneet tänne pitoihin -- ja omituista on, että tahdot laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

Erlend katsoi lapseen, joka nukkui vielä -- hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi:

"Poika on sairas, näette kai sen. Ne sanomat, joita hän toi minulle täältä kylästä, tuntuivat minusta niin uskomattomilta, että luulin melkein hänen puhuvan kuumehoureissa. -- Jonkin verran niissä kai onkin perätöntä, huomaan minä --"

Erlend katsoi kulmat rypyssä tallin oveen päin. Ulf Haldorinpoika ja pari muuta miestä, niiden joukossa toinen hänen langoistaan, talutti juuri ulos joitakin hevosia.

Ulf päästi irti hevosen ja lähestyi nopeasti isäntäänsä:

"Tuletko vihdoinkin, Erlend -- ja siinä on poikakin -- ylistetty olkoon Kristus ja Neitsyt Maaria! Hänen äitinsä ei tiedäkään, että hän on ollut poissa. Meidän piti juuri lähteä häntä etsimään -- piispa päästi minut vapaalle jalalle valaani vastaan, kun hän kuuli lapsen lähteneen yksin ratsastamaan Vaagaahon -- miten on Lauritsan laita?" kysyi hän huolestuneena.

"Jumalalle olkoon kiitos, että olette löytäneet pojan", sanoi Jardtrud itkien; hän oli tullut ulos pihalle.

"Vai olet sinä siinä, Jardtrud", sanoi Erlend. "Ensimmäiseksi tehtäväkseni tulee nyt laittaa niin, että sinä menet pois talostani -- sinä ja sinun joukkiosi. Tämän juoruakan me ensiksi ajamme matkaansa -- ja sitten saa jokainen, joka on valehdellut minun vaimostani, maksaa --"

"Ei sovi sillä tavalla, Erlend", sanoi Ulf Haldorinpoika. "Jardtrud on minun aviovaimoni. Luulen, ettei hänellä ja minulla ole suurta halua pysyä yhdessä, mutta minun talostani hän ei ole lähtevä ennen kuin olen antanut lankojeni käsiin hänen myötäjäisensä, häälahjansa ja huomenlahjansa --"

"Olenko minä tämän talon isäntä?" kysyi Erlend raivoissaan.

"Sitä saat kysyä Kristiina Lauritsantyttäreltä", sanoi Ulf. "Tuolla hän tulee."

Talon emäntä seisoi ylhäällä uudentuvan parvella. Nyt hän laskeutui hitaasti alas portaita. Hajamielisesti hän veti päähineensä eteenpäin päälaen yli -- se oli solunut takaraivolle -- ja silitti kirkkohamettaan, joka vielä eiliseltä oli hänen yllään. Mutta hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin kivi.

Erlend ratsasti häntä vastaan, jalka jalalta -- hiukan eteenpäin nojautuneena hän tuijotti hätääntyneen epätoivoisena vaimon harmaisiin, elottomiin kasvoihin.

"Kristiina", rukoili hän, "oma Kristiinani -- minä olen palannut kotiin sinun luoksesi."

Vaimo ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän. Silloin Lauritsa, joka oli istunut isän sylissä ja herännyt vähitellen, solahdutti itsensä maahan. Joutuessaan ruohikolle poika lysähti kasaan ja jäi makaamaan hervottomana.

Äidin kasvoilla kävi värähdys. Hän kumartui alas ja nosti ison pojan syliinsä, pani hänen päänsä kaulaansa vasten niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi -- mutta pojan pitkät sääret riippuivat velttoina alas hänen helmaansa pitkin.

"Kristiina, rakkahin ystäväni", rukoili Erlend epätoivoissaan, "oi Kristiina, minä tiedän, että liian myöhään tulen luoksesi --"

Jälleen vavahtivat naisen kasvot:

"Liian myöhäistä se ei ole", virkkoi hän matalasti ja jäykästi. Hän tuijotti sylissään tajuttomana viruvaan poikaan. "Viimeinen lapsemme makaa jo mullassa -- ja nyt on Lauritsan vuoro. Gaute on tullut kironalaiseksi -- ja muut poikamme -- vielä on meillä kahdella paljon tuhottavaa, Erlend!"

Hän kääntyi poispäin miehestään ja alkoi kävellä pihan yli lasta kantaen. Erlend ratsasti perässä pysytellen hänen vieressään:

"Kristiina -- Herra Jeesus, mitä minun on tehtävä sinun puolestasi -- Kristiina, etkö tahdokaan, että jään tänne sinun luoksesi nyt?"

"Nyt ei ole enää tarpeen sinun tehdä mitään minun puolestani", sanoi vaimo samoin kuin äsken. "Minua et voi auttaa, jäätpä sitten tänne tai hyppäät Laageniin --"

Erlendin pojat olivat tulleet ison ylistuvan parvelle; nyt juoksi Gaute alas, riensi äitiään vastaan ja tahtoi pysäyttää hänet.

"Äiti", pyysi Hän. Silloin Kristiina katsoi häneen, ja hän jäi seisomaan tyrmistyneenä.

Parvenportaiden juurella seisoi muutamia talonpoikia.

"Menkää pois siitä, miehet", sanoi Kristiina aikoen mennä ohi kantamuksineen.

Musta viskeli päätään ja tepasteli levottomana, Erlend käänsi sen puoleksi ympäri, ja Kolbein Joninpoika tarttui sitä suitsiin. Kristiina ei ollut oikein nähnyt -- nyt hän kääntyi vähän ja virkkoi olkansa yli:

"Päästä irti hevonen, Kolbein -- jos hän tahtoo mennä, niin menköön --"

"Et ymmärrä, Kristiina, että nyt on aika isännän jäädä taloonsa. Muuten pitäisi sinunkin ymmärtää se", sanoi hän Erlendille.

Mutta Erlend sivalsi häntä kynsille ja kannusti oritta eteenpäin, niin että vanhus kompastui. Pari miestä juoksi paikalle. Erlend huusi:

"Menkää pois täältä! Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja vaimoni asioissa -- enkä minä ole talonpoika, että antaisin sitoa itseni tarhaan kuin nauta seimeen. Jos en minä omista tätä taloa, niin ei talokaan omista minua --!"

Kristiina kääntyi kokonaan mieheensä ja kirkui:

"Mene sitten! Mene, mene hornan haltuun, johon olet ajanut minutkin ja viskannut kaiken, mitä olet omistanut ja saanut käsiisi --"

Mitä sitten tapahtui, kävi niin nopeasti, ettei kukaan oikein tajunnut tai voinut ehkäistä. Tore Borghildinpoika ja muuan talonpoika tarttuivat Kristiinaa käsivarsiin:

"Kristiina, älä puhu noin miehellesi nyt --"

Erlend ratsasti heitä kohti:

"Uskallatteko te koskea minun vaimooni --" Hän heilautti kirvestään ja iski Tore Borghildinpoikaa. Isku sattui lapaluiden väliin, ja mies suistui maahan. Erlend kohotti uudelleen kirveensä, mutta juuri kun hän kohottautui jalustimissaan, syöksi muuan mies keihäänsä häneen: se sattui häntä nivuksiin. Iskijä oli Tore Borghildinpojan poika.

Musta kavahti pystyyn ja kuopi etujaloillaan. Erlend puristi polvensa sen kylkiin ja kumartui hiukan eteenpäin, samalla kun kiristi ohjakset vasemman kätensä ympäri ja kohotti uudelleen kirveensä. Mutta hän menetti melkein heti toisen jalustimensa, ja veri huppelehti koskena hänen vasenta reittään pitkin. Joitakin nuolia ja heittokeihäitä viuhui pihan yli -- Ulf ja pojat juoksivat rykelmään kirveet koholla ja miekat paljaina -- silloin muuan mies keihästi oriin Erlendin alta, ja se lysähti polvilleen hirnuen hurjasti ja kimakasti, niin että hevoset tallissa vastasivat.

Erlend nousi seisomaan hajasäärin eläimen yli. Hän otti kiinni Bjørgulfin olkapäästä ja astui syrjään. Gaute tuli luo ja tarttui isäänsä toisesta kainalosta.

"Tappakaa se", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt kyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi valtavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.

Talonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore Borghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan asemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.

Kristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa. He seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt käsittävän mitä oli tapahtunut -- se olikin käynyt niin nopeasti.

Pojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin sanoi Erlend:

"Minä en tahdo sinne -- en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli --"

Kristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen jäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy kivenheitosta: "Erlend, Erlend!"

Erlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan poskea, ja seisoi tuokion verran.

"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat", sanoi Erlend. "Tahdon maata siellä --"

Hätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan ylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri pulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli saanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä ei juossut paljon verta.

Erlend hiveli kädellään vaimonsa päätä:

"Minua sinä et taida voida parantaa, Kristiina-kultani --"

Kristiina nosti katseensa epätoivoisena -- syvä väristys karmi koko hänen ruumistaan. Hän muisti, että samoin oli Simonkin sanonut -- ja hänestä tuntui pahimmalta enteeltä, että Erlend nyt lausui samat sanat.

Erlend makasi sängyssä, tyynyillä ja pieluksilla korkealle tuettuna ja vasen jalka ylös koukistettuna verenvuodon pysäyttämiseksi nivushaavasta. Kristiina istui hänen ylitseen kumartuneena; silloin Erlend tarttui hänen käteensä:

"Muistatko ensimmäistä yötä, jolloin nukuimme yhdessä tässä sängyssä, kultaseni --? Minä en tiennyt, että sinä jo kannoit salaista surua, jonka minä olin sinulle tuottanut. Eikä se ollut ensimmäinen suru, jota sinun täytyi kantaa minun tähteni, Kristiina --"

Vaimo otti miehen käden molempiin omiinsa. Iho oli halkeillut, ja piintynyttä mustaa oli kapeitten, uurteisten kynsien ympärillä ja pitkien sormien joka nivelen poimuissa. Kristiina kohotti sen rintaansa ja huuliaan vasten; hänen kyyneleensä kumpusivat sille.

"Miten kuumat sinun huulesi ovat", sanoi Erlend hiljaa. "Minä odotin ja odotin sinua. Minä kaipasin niin kovasti. Viimein ajattelin, että minun on taivuttava, tultava tänne sinun luoksesi, mutta sitten kuulin --. Ajattelin, kun kuulin hänen kuolleen, että nyt oli kai liian myöhäistä minun tulla luoksesi --"

Kristiina vastasi nyyhkyttäen:

"Minä odotin sinua vielä sittenkin, Erlend. Ajattelin, että kerran täytyisi sinun toki tulla pojan haudalle."

"Silloin sinä et kai olisi ottanut minua vastaan ystävänäsi", sanoi Erlend. "Ja Jumala tietää, ettei sinulla ollut syytäkään siihen. -- Sinä olit niin suloinen ja hempeä, Kristiina-kulta", kuiskasi hän ja ummisti silmänsä.

Kristiina nyyhki hiljaa vaikeroiden.

"Nyt ei ole enää muuta", jatkoi mies äskeiseen tapaan, "kuin että koetamme antaa anteeksi toisillemme kristittyjen aviopuolisoiden lailla -- jos vain voit --"

"Erlend, Erlend --" Vaimo laskeutui miehen yli ja suuteli hänen valkoisia kasvojaan. "Sinun ei pidä puhua niin paljon, Erlend-kulta --"

"Minun täytynee kiirehtiä sanoakseni mitä on sanottavaa", vastasi mies. "Missä on Naakkve?" kysyi hän levottomana.

Vastattiin, että heti eilen illalla, kun Naakkve kuuli nuoren veljensä lähteneen ratsastamaan Sundbuhun, oli hän lähtenyt jäljestä niin kovaa kuin hevosen jaloista lähti. Hän kai oli nyt aivan poissa suunniltaan, kun ei ollut löytänyt poikaa. Erlend huokasi ja siirteli rauhattomana käsiään peitteellä.

Kotona olevat kuusi poikaa astuivat hänen vuoteensa viereen.

"Niin, minä en laittanut teille hyviä oloja, poikani", lausui isä. Häntä alkoi ry'ittää, hän yski harvaan ja varovasti -- veristä vaahtoa tihkui hänen huulilleen yskiessä. Kristiina pyyhki sen pois pääliinallaan. Erlend makasi hetkisen hiljaa:

"Sen te saatte nyt antaa minulle anteeksi, jos mielestänne voitte sen tehdä. Älkää koskaan unohtako, hyvät pojat, että äitinne on taistellut teidän puolestanne joka päivä kaikkina vuosina, jotka hän ja minä olemme olleet yhdessä -- ei ole välillämme ollut koskaan muuta epäsopua kuin minun aiheuttamaani, kun katsoin liian vähän teidän etuanne -- mutta hän rakasti teitä enemmän kuin omaa henkeänsä --"

"Me emme unohda", vastasi Gaute itkien, "että te, isä, olette meidän silmissämme aina ollut kaikkein urhein mies ja uljain päällikkö. Ylpeitä olemme olleet siitä, että olemme teidän poikianne, yhtä hyvin kovan onnen kohdatessa teitä kuin menestyksenne päivinä."

"Sinä puhut ymmärryksesi mukaan", vastasi Erlend; hän naurahti pientä, haurasta, yskäistä naurua, "älkääkä tehkö äidillenne sitä surua, että tulette minuun -- hänellä on ollut tarpeeksi kiusaa siitä pitäen kun hän sai minut --"

"Erlend, Erlend", nyyhkytti Kristiina.

Pojat suutelivat isäänsä kädelle ja poskelle, menivät itkien pois ja istuutuivat seinän viereen. Gaute otti Munania olkapäästä ja veti hänet itseään vasten; kaksoset istuivat käsikkäin. Erlend pani jälleen kätensä Kristiinan käteen. Hänen kätensä oli kylmä; silloin Kristiina veti peitteet aivan hänen leukaansa asti, mutta piti Erlendin kättä omassaan yhä edelleen peitteen alla.

"Erlend", sanoi hän itkien, "Jumala armahtakoon meitä -- me saamme nyt lähettää noutamaan sinulle pappia --"

"Niin", sanoi Erlend heikosti. "Joku saa ratsastaa Dovreen noutamaan Sira Guttormia, minun omaa kirkkoherraani --"

"Erlend -- hän ei ehdi tulla ajoissa", sanoi Kristiina kauhistuneena.

"Ehtii", lausui Erlend kiivaasti. "Jos Jumala vain tahtoo suoda minulle -- sillä minä en tahdo ottaa viimeistä palvelusta tuolta papilta, joka on levittänyt juorua sinusta --"

"Erlend -- Jeesuksen tähden -- sinä et saa puhua noin --"

Ulf Haldorinpoika astui esiin ja kumartui kuolevan yli:

"Minä, Erlend, ratsastan Dovreen --"

"Muistatko, Ulf", sanoi Erlend; hänen äänensä alkoi nyt käydä heikoksi ja epäselväksi, "sitä aikaa, kun lähdimme Hestnæsistä, sinä ja minä --" Hän naurahti. "Minähän lupasin seisoa aina rinnallasi täysin uskollisena sukulaisenasi. Jumala paratkoon, sukulaiseni, -- useimmiten en minä, vaan sinä, olet osoittanut sukulaisuskollisuutta, Ulf-ystäväni -- meistä kahdesta. Sinä saat -- ottaa kiitokseni -- ystävä --"

Ulf kumartui ja suuteli toisen verisiä huulia:

"Itsellesi kiitokset, Erlend Nikulauksenpoika --"

Hän sytytti kynttilän, asetti sen kuolevan vuoteen lähelle ja meni ulos.

Erlendin silmät olivat jälleen painuneet kiinni. Kristiina istui tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa -- hän siveli niitä silloin tällöin. Hänestä näytti, että Erlend alkoi painua kuolemaa kohti.

"Erlend", pyysi hän hiljaa. "Jeesuksen tähden -- anna meidän noutaa Sira Solmund luoksesi. Jumala on Jumala, mikä pappi hänet tuokin luoksemme --"

"Ei!" Mies nousi istumaan vuoteessaan, niin että peitteet valahtivat alas hänen paljaalta, keltaiselta ruumiiltaan. Rinnalla ja vatsalla olevat siteet värjäytyivät uudelleen helakanpunaisiin läikkiin esiin pursuavasta tuoreesta verestä. "Syntinen mies minä olen -- Jumala olkoon minulle armollinen laupeudessaan, niin paljon kuin hän tahtoo suoda minulle, mutta minä tunnen --" Hän hervahti taaksepäin pieluksille ja kuiskasi miltei kuulumattomasti: "En elä kyllin kauan tullakseni -- niin vanhaksi -- ja niin hurskaaksi -- että voisin olla rauhallisena -- samassa huoneessa sen kanssa, joka on valehdellut sinusta --"

"Erlend, Erlend --. ajattele sieluasi!"

Mies pudisti päätään pieluksilla. Hänen silmäluomensa olivat jälleen painuneet kiinni.

"Erlend!" Kristiina löi kätensä yhteen parahtaen tuskaisesti ankarassa hädässä. "Erlend -- etkö sitten käsitä, että kun sinä kohtelit minua niin, täytyi sellaisia puheita syntyä!"

Erlend aukaisi suuret silmänsä. Hänen huulensa olivat sinisen kalpeat -- mutta heijastus hänen nuorekkaasta hymystään häivähti riutuneille kasvoille:

"Suutele minua, Kristiina", kuiskasi hän. Hänen äänessään oli naurun häive. "On kai ollut liian paljon muuta sinun ja minun välillä -- kuin kristillisyyttä ja avioliittoa -- että voisimme helposti -- antaa anteeksi toisillemme -- niinkuin kristityt aviokumppanit --"

Kristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi silmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa peitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois ja rukoili häntä kuiskaten -- liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa takertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut taluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen. Väliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea hengittää -- mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään vaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen --.

* * * * *

Ylistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan vuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen --

Häntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän kumarsi Kristiinalle:

"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua sukulaisiltanne --" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa, teki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi Sundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei näyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.

Naakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:

"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!" Hän siirsi kasvonsa sille Erlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja suudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.

Kristiina sysäsi hiukan pojan päätä -- ikään kuin puoleksi heräten:

"Sinä häiritset meitä", sanoi hän kärsimättömästi, "mene pois tästä --"

Naakkve kohottautui pystyyn polvillaan:

"Poisko --? Äiti?"

"Niin -- istu tuonne veljiesi luo --"

Naakkve kohotti nuoret kasvonsa -- itkusta märät, surusta vääntyneet -- mutta äidin silmät eivät nähneet mitään. Silloin hän meni penkin luo, missä muut kuusi veljeä jo istuivat. Kristiina ei sitä huomannut -- hän tuijotti vain suurin, hämmentynein silmin Erlendin kasvoihin, jotka nyt loistivat lumivalkoisina kynttilänvalossa.

Hetken kuluttua avautui ovi jälleen. Kynttilöiden ja kilisevien hopeatiu'uin seurasi pari teiniä ja pappi Halvard-piispaa huoneeseen. Ulf Haldorinpoika tuli sisään viimeisenä. Erlendin pojat ja Sigurd-herra nousivat ja lankesivat polvilleen Herran ruumiin edessä. Mutta Kristiina kohotti vain vähän päätään -- hän käänsi tuokioksi tulijoihin päin itkettyneet silmänsä, jotka eivät nähneet mitään. Sitten hän laskeutui jälleen, niinkuin oli ollutkin, suulleen Erlendin ruumiin yli.

III

RISTI

I

Kaikki tulet palavat viimein loppuun.

Tuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan sydämessä.

Oli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja poikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona Jørundgaardissa.

Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.

Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta hiilikamarasta.

Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.

Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan. Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä, yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän matkan päähän ohdakkeen varteen.

Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä -- kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja varjojen leikkiä laakson yllä.

-- Kaikki tulet palavat viimein loppuun --.

Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen. Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt, eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.

Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle -- sellainen oli tapa etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.

Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan. Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa -- tai Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.

-- Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti saada seppele -- sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat nelivuotiaat --.

Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.