Part 25

"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan asioista -- kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys. Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin -- hän oli mielestään oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen -- ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä -- äidillä on ne arkussaan kotona --."

Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se tapahtui -- Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin -- nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:

"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa, joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa -- tämä oli tullut etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista mieltään -- kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken. Lauritsa meni Erlendin luo -- tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa -- pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi ympäri kantapäillään ja meni pois -- ja tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä", lopetti piispa ääneen nauraen.

"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi hakemisella tänne -- tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä. Äitisi on mielestäni puhdistauduttava -- niin julkisesti kun on puhuttu siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat mennä valalle hänen kanssaan?"

Nikulaus nosti katseensa piispaan -- hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi ja pelästyneiksi.

"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia ja vähän suosittuja -- Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä laaksosta -- mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään ollut huono tytär -- mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen tyttärestään -- he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä vastaansa --"

"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni seisomaan äidin rinnalla nyt --"

"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän heti matkustaa tapaamaan minua -- mitä tämä on?" Hän nousi ja meni parvelle.

Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat, ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen suustaan ja nenästään.

"Lopettakaa, te miehet", huusi Halvard-herra. "Heittäkää pois aseenne, te Erlendinpojat!" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka olivat heti totelleet. "Mitä tämä on?"

Sira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:

"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut rauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!"

Silloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja lausui:

"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään sellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt kuulla sitä rauhallisena."

"Ole vaiti, sinä Sira -- minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä teistä kerrallaan", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. "Puhu, Olav Trondinpoika."

Olav Trondinpoika lausui:

"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute vastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä me kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella jonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta kaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että jørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita -- Kristiina tunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta -- mutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian ritari."

Piispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa; hänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin. Mutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:

"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt itsesi kironalaiseksi?" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat kotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa, jotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän lähetti mukaan vartioimaan heitä.

"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus", sanoi hän Naakkvelle, "ja pysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta ymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty."

Sydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan vahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet ajattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat ajatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla kirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa kummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika -- ja siksi Halvard-herra pani hänet vahtijoukon päälliköksi.

* * * * *

Naakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla Lauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli tapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä syyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn väkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse piispan puheille.

Neljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea ja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta paisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi levollisesti Gautelle: "Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi, poikani -- eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan miekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti juoruja --"

"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan", sanoi Gaute närkästyneenä. "Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi kunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan sellaisen asian vuoksi --"

Kristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin kipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä samalla -- niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin nänniä, ajatteli hän.

"Äiti", sanoi Naakkve, "minun mielestäni on nyt parasta, että te menette ja otatte Munanin mukaanne. -- Te ette saa antaa hänen olla yksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin", sanoi hän hiljaa. "Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen veljiään vartioidaan."

Kristiina nousi:

"Poikani -- jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin pyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä."

Naakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä. Kironalainen katsoi surumielisenä äitiin -- kun äiti ojensi hänelle kätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki nämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki Kristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni ulos Munan mukanaan.

* * * * *

Jørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli ollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai valmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella oli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.

Kristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat nukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan iltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat olutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen -- Naakkven käskystä -- mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa mitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He olivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.

"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan", sanoi Kristiina.

Gunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.

"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina Lauritsantytär, sen sinä voit tietää -- aina me sanoimme, että me uskoimme sen valheeksi."

"Te olette siis kuulleet noista juoruista", sanoi emäntä. "Parempi olisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle --"

"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi itkien:

"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle -- minä ajattelin usein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi -- kun sinä jäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön."

"Ulf -- hän on siis tiennyt sen?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan -- sen vuoksi kai Ulf pieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan, kun sinä aloit tulla paksuksi -- me istuimme juomassa heidän luonaan isännöitsijäntuvassa -- Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin eteläkulman ihmisiä -- silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli hänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet verille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf kieltänyt sanallakaan --"

"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?" kysyi emäntä.

"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan", sanoi Gunhild itkien.

Jotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen kanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän saanut ollenkaan unta sinä yönä.

* * * * *

Sillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa oli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve oli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni talliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras hevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.

Jotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta, minne hän aikoi lähteä.

"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne", vastasi nuori Lauritsa. "Mutta en minä välitä salata sitä teiltä -- ette suinkaan voi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne suojelemaan sukulaisnaistaan --"

"Tulee pian pimeä", sanoi Kolbein Joninpoika. "Emme voi antaa tälle lapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan. Meidän on puhuttava äidille."

"Ei. älkää tehkö sitä", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla nytkähteli hiukan. "Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan Jumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön. Ja muuten lienee samantekevä --", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan itkuun.

Mies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:

"Mene sitten -- ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika", sanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.

Mutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi väistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja heilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti länteen päin Vaagaan tielle.

VIII

Lauritsa oli ratsastanut hevosen vaahtoon, kun hän saapui paikalle, mistä tiesi polun johtavan ylöspäin niiden louhuisten jyrkänteiden kautta, jotka kaikkialla seuraavat Sil-joen laakson pohjoislaitaa. Hänen täytyi päästä aavalle ylängölle, ennen kuin tuli pimeä, sen hän ymmärsi. Hän ei tuntenut tätä Vaagaan, Silin ja Dovren välistä tunturiseutua, mutta ruuna oli ollut täällä yhtenä kesänä, ja se oli vienyt Gauten Haugeniin monta kertaa, vaikkakin eri teitä. Nuori Lauritsa kurottautui eteenpäin ja taputti hevosen kaulaa:

"Saat nyt etsiä tien Haugeniin, Rauden-poikani. Sinun täytyy viedä minut isän luo tänä yönä, pikku heppa."

Heti kun hän oli saapunut tunturin otsalle ja istui jälleen satulassa, tiheni pimeys nopeasti. Hän ratsasti rämeistä notkoa pitkin; pienet vuorentöyryt seurasivat toisiaan loppumattomiin taivaanrantaa vasten, joka tummeni tummenemistaan. Laakson laiteilla oli koivikkorinne, ja rungot hohtivat valkoisina; äkkiarvaamatta pyyhkäisivät märät lehvät hevosen rintaa ja pojan kasvoja. Kiviä irtautui hevosen kavioitten alla ja vieri rinnettä alas notkon pohjaan -- sitten polskuttivat hevosen jalat liejussa. Rauden etsi tiensä pimeässä, ylös ja alas rinnettä, niin että puron solina kuului lähempää tai heikkeni. Kerran äänsi joku eläin öisellä tunturilla, mutta Lauritsa ei voinut erottaa, mitä se oli -- ja tuuli humisi ja soitti, milloin kovemmin milloin heikommin.

Poika piti keihäänsä ojennettuna hevosen kaulan yli, niin että kärki pisti esiin sen korvien välitse. Tämä laakso oli juuri karhujen seutua. Hän mietti, milloinkahan se loppuisi. Aivan hiljaa hän alkoi hyräillä pimeässä. Kyrie Eleison, Kristeleison, Kyrieleison, Kristeleison --.

Rauden polskutti tunturivirrassa olevan matalan paikan poikki. Taivas tähdittyi laajemmalti hänen ympärillään -- huiput häämöttivät kauempana yön pimeydessä, ja tuuli lauloi toisenlaista säveltä aavalla ylängöllä. Poika antoi hevosen kulkea omin valloin ja hyräili kaikki mitä voi muistaa hymnistä "Jesus Redemptor omnium -- Tu lumen et splendor patris --" ja väliin Kyrie Eleisonia. Nyt hän ratsasti melkein suoraan etelään, kuten hän saattoi nähdä tähdistä, mutta hän ei uskaltanut muuta kuin luottaa hevoseen ja antaa sen määrätä. Nyt he kulkivat pitkin kallionselänteitä, missä poronjäkälä häämötti vaaleana alla olevalla paasikamaralla. Rauden seisahtui hetkeksi, puhalteli ja vainusi yöhön. Lauritsa näki itäisen taivaan vaalenevan; siellä kohosi pilviä, alareunassaan hopeinen päärme. Hevonen lähti jälleen liikkeelle, nyt suoraan kohti kuunnousua. Olisi siis noin tunti keskiyöhön, mikäli poika voi päättää.

Kun kuu kohosi kaukana häämöttävien vuorien yläpuolelle pannen kukkuloille sataneen uuden lumen kimmeltämään ja valkaisten vuorten solissa ja huippujen ympärillä uiskentelevat sumuhahtuvat, tunsi Lauritsa seudun. Hän oli Blaa-vuorten juurella olevilla jäkäläaukeilla.

Pian sen jälkeen hän löysi polun, joka vei laaksoon. Ja kolme tuntia myöhemmin Rauden pysähtyi Haugenin kuutamoiselle pihalle.

Kun Erlend avasi oven, vaipui poika tajuttomana kuistin lattialle.

Jonkin hetken kuluttua Lauritsa heräsi vuoteessa likaisten, äikeänhajuisten nahkapeitteiden välissä. Läheiseen seinänrakoon oli pistetty palava tervastikku. Isä seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja kostutti hänen kasvojaan jollakin; isä oli vain puolipukeissaan, ja poika näki soihdun valossa, että hänen tukkansa oli ihan harmaa.

"Äiti --" sanoi nuori Lauritsa nostaen katseensa.

Erlend käännähti niin, ettei poika voinut nähdä hänen kasvojaan. "Niin", sanoi hän hetken perästä miltei kuulumattomasti. "Onko äitisi -- onko hän -- onko äitisi -- sairas?"

"Teidän täytyy tulla kotiin heti, isä, ja pelastaa hänet -- ne syyttävät nyt häntä pahimmasta, mitä on -- ne ovat vanginneet Ulfin ja hänet ja veljet, isä!"

Erlend tunnusteli pojan kuumia kasvoja ja käsiä: "Mitä sinä puhut, poika!" Mutta Lauritsa nousi istualleen ja kertoi jokseenkin yhtenäisesti kaiken, mitä kotona oli tapahtunut edellisenä päivänä. Isä kuunteli äänettömänä, mutta pojan päästyä jonkin matkaa kertomuksessaan hän alkoi pukeutua valmiiksi; hän veti saappaat jalkaansa ja kiinnitti niihin kannukset. Sitten hän nouti vähän maitoa ja ruokaa ja vei lapselle.

"Mutta sinä et voi olla yksinäsi täällä, poikaseni -- minun on saatettava sinut Brekkeniin Aslaugin luo onnen kuin ratsastan Jørundgaardiin."

"Isä --" Lauritsa tarttui hänen käsivarteensa, "ei -- minä tahdon lähteä teidän kanssanne kotiin --"

"Sinähän olet sairas, poika pieni", sanoi Erlend, eikä Lauritsa muistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.

"Ei, isä -- mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo -- minä tahdon päästä kotiin äidin luo --" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.

"Raudenhan ontuu, poika --" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei saanut lasta viihdytetyksi. "Ja sinä olet niin väsyksissä --. No niin, niin", sanoi hän lopuksi, "Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat --"

"Otapas sinä huoleksesi", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos, pantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, "että joku tulee tänne korjaamaan hevosesi -- ja minun tavarani."

"Jäättekö kotiin nyt, isä?" kysyi Lauritsa iloisena.

Erlend katsoi eteensä ajatuksissaan.

"En tiedä -- mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne."

"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?" kysyi poika taas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen ja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. "Ettekö ota edes kilpeä?"

Erlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen, että punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän pani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.

"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani", sanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi pojan taakseen istumaan.

Taivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä, missä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan olevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin hän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan. Nuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa -- Lauritsa oli kaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle korjatessaan hänen kaulushattuaan.

"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?" kysyi hän kerran aivan hiljaa.

Nuori Lauritsa vastasi:

"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt hautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata häntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä, eivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä --"

Erlend sanoi hetken kuluttua:

"Eikö hän itkenyt --? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori, silloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron rannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten joukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen täytyi oppia tulemaan kovemmaksi -- ja useimmiten se kai oli minun syytäni."

"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme eli", sanoi Lauritsa, "hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli, ettei kukaan nähnyt."

"Jumala auttakoon minua", virkkoi Erlend hiljaa. "Minä olen ollut älytön mies."

He ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän selkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin kuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen -- hän tajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä ryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan, Husabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin joitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin hyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja vaatteissaan koko pyhäajan.

Erlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla oli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka hetki missä oli -- hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä, milloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin laakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui varmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki hirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten ruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro. Päivänkoitteessa oltaisiin kotona -- ja se saattoi sopiakin --.

-- Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä, jolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas -- Bjørn Gunnarinpoika istui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto oli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki sekin, mitä lapsi oli kertonut -- se, mitä kylässä kuului tapahtuneen, ja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada sitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella, mitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja levottomuus -- nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.

Hän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan ollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän kuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.

* * * * *

Aamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet kuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi tulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa päin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja paljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä Jørundgaardin tienhaarassa.

* * * * *

Erlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja tunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.

Voudintuvan edustalla seisoi ryhmä -- Jardtrudin sukulaiset ja jotkut hänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan kavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat istuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.

Erlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän lausui ääneen ja ivallisesti:

"Onko täällä minun talossani pidot -- enkä minä tiedä siitä mitään -- vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne aamupuhteella?"