Part 24

"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa -- mitä me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"

Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä enää sanaakaan -- Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä. Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään lepratautia sairastavaa.

"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten -- mutta nyt saat mennä kotiisi."

Kristiina niiasi piispalle.

"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."

"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi, vaimo -- jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."

Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos kirkkomaalle.

Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin, jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.

Pojat -- Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa -- sellaisena kuin he olivat seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä, arkoina -- kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui nurjamielisyydessään --? Miten heidän nyt kävisi --?

Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti suoraan eteensä -- hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän pysyttelihe jäykkänä.

Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.

Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.

* * * * *

Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli, toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.

"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.

"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."

Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:

"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä -- Ulfista ja minusta?"

Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:

"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua äitiäni huoraämmäksi -- en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen _olevankin_!"

Kristiina sanoi surullisesti:

"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:

"Jeesus Kristus, äiti -- mitä meidän oli ajateltava -- tänä vuonna -- ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo tietää, mitä meidän oli ajateltava!"

Naakkve sanoi:

"Niin, äiti -- minun olisi kai pitänyt puhua teille -- mutta te olitte sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi --" Hän keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.

Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:

"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin. Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja haavoittui verille --"

Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa. Kristiina näki sen olevan totta -- nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä paljastanut itsensä lastensa edessä.

Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille huonosti -- mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja arvokkaasti.

Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa hädässä:

"Äiti -- tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne viemään äidin pois meiltä nyt --?"

Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:

"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin --"

"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku veikkoon. "Älä itke noin -- eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu nyt, Munan -- tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"

Kristiina istui painaen lasta itseään vasten -- oli kuin pienokainen olisi pelastanut hänet kyynelillään.

Silloin virkkoi Lauritsa -- hän oli noussut istualleen kuumeenhehku poskillaan:

"Niin -- mitä aiotte tehdä, veljet?"

"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme -- ettekö ole samaa mieltä, pojat?"

Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:

"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."

"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve hiukan pilkallisesti.

"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.

"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet? Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me viisi --"

"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä asiassa."

"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti. "Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne -- talonväen tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.

Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli -- hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt paljon laista tällaisissa asioissa -- hänen täytyi kai torjua huhut puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa menisi vikaan -- ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä --. Isä oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä, miten yksinään hänen isänsä oli ollut -- kaikesta huolimatta yksinään ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.

Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista -- aina ja aina uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.

Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:

"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat ehtineet vähän matkaa tielle?"

"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi, jos pannaan teräslakit päähän."

Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti, mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän. Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa paisutti niin kummasti:

"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."

Naakkve vastasi:

"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti -- meidän on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."

"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"

"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.

Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:

"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko -- äidinisämme olisi luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."

Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi huutaa -- tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta, joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa -- niinkuin hän oli huutanut silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne olivat parantuneet umpeen kaikki -- arvet olivat hellät kuin veresliha -- mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi -- ei koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt --!

Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen poikansa.

Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein, suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan -- äiti ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa poikaa meni ulos ylistuvasta.

Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.

Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.

Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana, kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia hänen voimatta sille mitään -- ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle, neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle -- Maaria, Maaria, minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet riistettävinä. -- Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi --!

* * * * *

Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat, kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.

"Teille emme tahdo mitään -- vielä", vastasi Naakkve hymyillen ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."

Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä, täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.

"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan, punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"

Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.

"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."

Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen. Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.

"Mikä on nimesi?"

"Nikulaus Erlendinpoika, herra."

"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi piispaasi puhuttelemaan?"

Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen, sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.

Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta -- hän muisti varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli -- piispan mielestä oli hyvin sääli häntä.

"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta teitä Erlendinpoikia on?"

"Meitä on seitsemän elossa, herra."

-- Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi tahtomattaankin huokaus.

"Istu, Nikulaus -- sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"

"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."

Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:

"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä, mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se, että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin, että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. -- Tiedätkö, onko niin kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen vuodettaan pian vuoden ajan?"

"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään -- kasvatusisämme ei ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle takuuta vastaan."

"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.

"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain vaatinette."

Piispa pudisti päätään.

"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna --"

Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan parransänkeä niin että kuului heikko rahina.

"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve kumarsi kiittäen ja istuutui. "-- Mutta onko sitten totta, että Ulf on kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.

"On, herra. Mikäli minä tiedän --" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän veljesten kanssa viime joulusta lähtien."

Piispa istui jälleen hetken vaiti: "Entä ruoka -- mistä hän sai ruoan?"

"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi. "Siitä oli hiukan vastusta -- äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta, jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin; niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa -- ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa -- ja muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."

"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen --"

"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme -- että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita -- hän ei ole koskaan iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä -- ja hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."

"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"

"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut, ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella, Gaute-veljeni ja minä -- puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta. Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan hoitamaan, -- isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin --"

Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.

-- Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin -- niin ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.

Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille -- häijyillä juonilla he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa --.

Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti. Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen paljon.

Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta hän uskoi tuota naista.

Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä --.

Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi -- siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.

"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.

"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta, Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki niin kaukana --"

"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa -- äitisi ja hän ovat sisarusten lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"

Naakkve vastasi viivytellen:

"Arvoisa herra -- ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."

"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua epäsopuun ihmisten kanssa -- kaikkien täällä pohjoisessa olevain lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä vahvistui -- hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."