Part 21

"No, sen olet nyt nähnyt." Mies loi katseen yli tuvan. "Näet, että minulla on täällä mukiinmenevää -- oli hyvä, että satuit tulemaan sellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa --" Hän huomasi kuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. "-- Tai ehkä sinä oletkin siistinyt täällä", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.

Erlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten selkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:

"Sinä seisot niin -- eihän lie vain mitään hullusti kotona -- Jørundgaardissa tarkoitan -- poikien suhteen?"

"Ei." Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: "Pojat vaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät kovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana -- olen tullut tänne, mieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me kaipaamme sinua kaikki?-" Hän loi katseensa alas.

"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina --" Erlend katsoi häneen hiukan hymyillen.

Punaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.

"Ei sen vuoksi --"

"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian nuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään", puuttui Erlend toisen lauseeseen tämän pysähdyttyä. "En luule siitä koituvan mitään hyvää, jos palaisin kotiin, Kristiina", sanoi hän vakavammin. "Sinun käsissäsi menestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen -- sinulla on hyvä onni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni."

"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa", vastasi Kristiina hiljaa.

"Noo --" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin --"

Kristiina tiesi sen, -- mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin -- tämä kun luuli, ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta hän vastasi vakavana:

"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin olla pitäisi --"

"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen tapaan. "Me metsästelemme yksissä -- mutta sinun on varmaan nälkä ja jano" -- hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot -- istu toki tähän selkätuoliin, Kristiina -- istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä sijaasi siinä ahtaaksi --"

Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää, voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano; kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut vieraiden joukossa -- mutta hän lopetti pian.

Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa -- muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen --.

"Eihän toki, Erlend!"

Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää -- Kristiinan kasvot ja pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille, vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.

Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä -- lähtisi tuollaisen päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.

"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani -- etkö nyt voi enää olla samassa maassakaan!"

"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani _paljon_ --"

"Tiedäthän toki sen, Erlend -- sinä puhut _minun_ talostani, mutta sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.

"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve -- muistan, kun hän oli vielä syntymätön -- sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina -- se oli kovaa sinulle -- parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen. Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani --"

Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa -- nyt täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi --.

"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään ole lähelläsi -- hankkisit itsellesi edes työmiehen --"

"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa --" Erlend nauroi. "Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani --"

"Rauhassa --. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa -- koko pitkän talven --"

Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:

"Niin siinä mielessä --. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin mitä mielessäni väikkyy -- voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin, tiedäthän -- minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään, minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua -- minä nukun kuin karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla --"

"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.

"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."

Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.

Erlend nousi seisomaan.

"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."

Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.

"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä -- häntä pelotti niin. Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.

"Erlend -- minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi -- ja hän pyysi sinua antamaan ne hänelle anteeksi."

"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni muistutettavan."

"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina. Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista, jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli --"

Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut vaikea sietää minua.

"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun -- kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi heistä saisi omistaa vaalean neidon --"

Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:

"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut seisomaan:

"Mihin sinä lähdet, Erlend?"

"Riiheen nukkumaan --"

"Älä --!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en uskalla maata yksin tässä huoneessa -- en uskalla --"

"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"

"Kunpa tekisitkin sen --" Kristiina vaipui miehensä syliin.

* * * * *

Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä. Hänen rintaansa painoi ahdistavasti -- Erlend nukkui pää hänen olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.

Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet rintansa -- niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä. Tässä huoneessa -- he molemmat siinä iässä --. Vastenmielisyys ja häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui taljaan tahtoen peittää itsensä.

Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa kasvoihin -- hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:

"Luulin --", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen riemukkaan ja huolekkaan soinnin -- "luulin nähneeni jälleen unta --"

Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta --.

Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta. Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti -- että hän oli tullut punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan -- nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.

Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet puoliuneen -- silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin valkoisen ruumiin häämöttävän -- hän seisoi jalka kivelle nostettuna ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan vieläkin --.

Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä -- tukka märkänä, vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan -- mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi kainaloaan, mistä paita oli rikki:

"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."

"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend", vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies tarttui siihen kiinni:

"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni --"

Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin, niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:

"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden nimen?"

"Ne ovat Friggjan-yrttejä -- ei, Erlend --" Hän punastui ja työnsi pois miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.

Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki hänen sormensa niiden ympärille:

"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona -- sinä annoit minulle ruusun?"

Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:

"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."

"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin, Kristiina -- niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu -- sitten pistelit sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla, Kristiina -- silloin se ei auttanutkaan -- sinä et päässytkään sillä, että istuit säyseästi odottaen --"

Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.

* * * * *

Neljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella oleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja Kristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät olleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan olevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari kertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan kummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä istuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan heinätaakkoja kotiin selässään.

"Muistatko", kysyi Erlend, "sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun minä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä tulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää ja pientä karjaa --?"

Kristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.

"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend -- että heidän äitinsä lähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla --?"

"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä Jørundgaardissa", sanoi Erlend hymyillen. "Heillä on siihen kyllä tarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta. Ja Naakkve on jo melkein mies."

"Ei toki." Äiti hymyili hiljaa. "Kyllä kai hän itse niin arvelee -- taitavat arvella niin kaikki viisi -- mutta kyllä kai siihen jotakin tarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä --"

"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai ei koskaan", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: "Sinä luulet voivasi piilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina. Naakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä -- et taida sitä tietää --?"

"Eihän --!" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.

"No, se oli kuolleena syntynyt -- ja poika varoo nyt varmaan tulemasta sinne enää -- se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä; nainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli, kuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin -- niin vanhaa väkeä me nyt olemme, sinä ja minä --"

"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen häpeää ja harmia!" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua noin kevytmielisesti -- ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina ollut tiennyt asiasta mitään.

"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn. "Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen naittamisestaan --"

"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin --! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän, että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien hallitsemisessa."

Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:

"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun kotipaikallasi -- siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi. Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni siellä oli epämieluista -- olin tottunut kotona Skaunissa olemaan toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan -- nuoruudessani -- kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja minä olin kirkonkirouksessa -- olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni suvusta huonontunut en sentään ollut -- Ei, sanon minä! Täällä, tässä piskuisessa talossa minä olen vapaa mies -- kukaan ei tähyile eikä juoruile selkäni takana. -- Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani -- jää luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina -- minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin, että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut -- äiti kiusaantui siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla, Kristiina -- jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina -- niin totta kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä -- Marketanmessun jälkeisenä yönä -- minä istuin ja katselin sinua, sinä olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi --"

"Niin -- ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin totta! Toisin kävi kyllä -- kai täytyi käydä -- niin kaiketi käynee aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina --!"

"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän --"

Erlend katsoi maahan:

"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja -- tahdotko tuhlata sen ajan, jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä. Kristiina --?"

Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken perästä hän sanoi:

"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia? Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"

"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille -- jollei Lauritsa mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika. -- Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.

"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."

Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he puhuivat muista asioista.

* * * * *

Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli herännyt joka aamu täällä tuntureilla -- hän makasi ja kuunteli hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin -- hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen ystäviksi.

Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän oli kuin vuorennielemä -- suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista, että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään -- hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan -- sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula riisuttuna tunturilaitumella -- kuorma ja satula ja päitset ovat otetut pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin kauas kuin tahtoo yli avaruuksien --.

Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa, joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä. Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.

Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi lähteä täältä -- meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi lähteä --.

Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti, että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.

Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.

Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan. Lopulta hän hymyili ohimennen:

"No -- jos tahdot, niin saathan lähteä!"

Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen asti ovelan luottavaisesti:

"Tiedäthän sen, Kristiina -- joko tulet yöllä tai päivällä -- joko minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa -- minä otan sinut vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä alas asumukseeni --"

Kristiina nauroi:

"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt, ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä palaa taloonsa."

Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät, hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:

"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen kerta, kun tapaamme -- sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.

Hän kiristi ohjaksia -- hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa Erlendin jälkeen.