Part 20

Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.

Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan, oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään jäävän eloon.

Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen kahden vuoden vanhaksi.

V

Viikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään viemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä -- mutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa kotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.

Helluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa hän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun Kristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja surreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon Simoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja vahvaksi.

Ramborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän ei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan niin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut paremmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta surupuvussaan -- hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa raskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot olivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun alla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein hameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä alla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.

Heinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä sisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona Formossa oli vieras -- Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin maininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin lähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät lapsuudesta asti.

Kun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti silloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja heinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat -- silloin sanoo Ramborg yhtäkkiä:

"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä -- minä lähden etelään muutaman päivän perästä, Kristiina."

"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen", arveli Kristiina.

Ramborg nousi ja käveli lattialla.

"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua", sanoi nuorempi hetken perästä: "Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin Dyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti täältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle."

Kristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä terää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:

"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän minä. -- Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. -- Mutta sinullahan on nyt oma valtasi --"

Ramborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:

"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?"

"Tietää." Ramborg käveli taasen. "Helgakin kehoittaa -- Jammælt on rikas." Hän nauroi. "Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo aikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun."

"Mitä sinä sanotkaan! -- Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut, että teidän yhteiselämänne oli kurjaa", virkkoi Kristiina hetken perästä. "Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja hyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi kaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän muisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia siitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti ja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit synnyttänyt hänelle ne molemmat --"

Ramborg hymyili ivallisesti.

Kristiina vastasi kiivaasti:

"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän yhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin --"

"Ei", sanoi Ramborg. "Minä otan sen syykseni -- jos et _sinä_ uskalla."

Kristiina istui tyrmistyneenä.

"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko", sanoi hän viimein.

"Tiedän kyllä", vastasi Ramborg. "Mutta uskon mielelläni, ettet sinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon kernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä turvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut vaikka tulista rautaa sinun tähtesi -- milloinkaan ei sinulta liiennyt niin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että olisit kysynyt mitä se hänelle maksoi --. Sain nauttia nuoruudestani, ihan niin -- iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja lähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja laupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani -- taputti minua kuten taputti koiraansa ja hevostansa -- ei kaivannut minua, kuljinpa missä hyvänsä --."

Kristiina oli noussut pystyyn -- hän seisoi äänettömänä pöydän vieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja käveli lattialla kävelemistään:

"Jammælt --" sanoi hän vähän rauhallisemmin. "-- Olen ymmärtänyt jo vuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun hänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa itsensä sanoillaan tai käytöksellään -- älä luulekaan! Hän suri Simonia itsekin niin kovasti -- tuli minun luokseni tämän tästäkin ja koetti lohduttaa minua -- se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille molemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me --

"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen enemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen --. Nyt haluan koettaa, millaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja ajatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää sellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista --"

Kristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä silmät säkenöiden:

"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!"

Kristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen seisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin hänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle -- hän tuijotti vanhempaan sisareensa mustin, vihaisin silmin.

* * * * *

Vasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut Simonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin uudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli tietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla nuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin Jammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta -- kun Ramborg oli sellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt hyödyttäisi hänen puhua vastaan.

Ramborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin. "Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä lähettää nuorta tyttöä sinne." Kristiina vastasi sävyisästi, että siinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille tarjoutua tähän.

"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun hän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua sanomalla sen", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin tyhjin toimin.

Seuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään aamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä; hän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.

"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne", sanoi hän. "On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun -- kysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme."

Pojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti huomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen ja kumartui hänen ylitseen:

"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?"

Poika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen katsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja niin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.

* * * * *

Kristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten kirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja hopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan hilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat satuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä. Hän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa pojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän oli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin puhui hän muusta kuin asiastaan.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja saattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina poikien kääntyä takaisin.

"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon sellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken."

Veljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa ympäri.

* * * * *

Tunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia vasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen hohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja pihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä -- se seisoi kauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla kiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat horsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa ollut huomattavissa pihalla -- ei edes koiraa, joka olisi tullut vastaan ja ilmoittanut vieraan.

Kristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei halunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla -- siksi hän vei sen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä -- turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut merkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin. Kristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.

Hän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio -- hän tunsi hajusta, että sen oli täytynyt olla jo kauan autiona.

Joitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen seinälle -- parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni. Pohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan reikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi tuulelta.

Kristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun hän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.

Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään -- väkevä ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.

Ah niin, niin, Simon -- sinä olit oikeassa!

Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja kärpäsiä surisi kaikkialla.

Hän säpsähti -- seisoi väristen -- henki salpautuneena mutta sydän tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä -- siinä sängyssä, missä _se_ oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään -- makasi jotakin sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli --.

Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.

Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai siinä ensi yönä.

Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa, nukkua täällä --? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet sääliin. Hän meni vuoteen luo -- sitä ei varmaan ollut kohennettu pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi. Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.

Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen -- joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa talontyössä kuten torpparinvaimo muka --.

Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle --!

-- Ei, minä en sano sanaakaan -- minä otan takaisin sisääni kaiken mitä olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, -- täällä hän ei saa asua, minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän häntä antamaan anteeksi.

Se ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa --. Kristiina muisti nuo terävät, harmaat silmät -- katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti. Tuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen silmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin miekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin Ramborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet läpeensä.

Joka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli hänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan tänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon Darresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä vuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan; hän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää rahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet ja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta -- oli hän sanonut itselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien pois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina oli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin tarhassa -- silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi puhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen huikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain, että hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa pettäjä --.

Ja _senkin_ Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman oli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman silmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa silloin -- niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon ovella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi koskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen häpeästään.

Ja sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi voinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon Andreksenpoikaa --. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute Erlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli viheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti --.

Simon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin oli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.

Mutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja kiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon oli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän tiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen takana -- sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden -- sysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja antamaan --.

Kristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa -- kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä --.

Täällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita sanoja: "Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä, jos tie vie umpeen." Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän ajoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.

Kristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi huojutellen ruumistaan. Niin -- hän oli luvannut ylpeästi olla syyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen, pettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.

Niin -- mutta jos Erlend olisi tehnyt _sen_ -- niin Kristiinasta tuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt hänet _yhden_ kerran -- ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei ollut pettänyt -- oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi -- ei, pettänyt ei Erlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä milloinkaan -- eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään. Tässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta tämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja levottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka särkyy --.

Ja hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun. Hänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa -- eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend voisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen elää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää kärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut -- hän oli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa --.

Simon -- ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen kaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen tähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.

Ah Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle milloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua nyt on kyllä kohdannut kosto.

* * * * *

Mutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin. Hän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei huoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon -- nyt hän ymmärsi, miksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan hevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja valjaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut, ja rikkeimet korjatut.

Jälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla sisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin --?

* * * * *

Kristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo -- se oli täynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän veti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille maitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja köyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon helpommin hän hengitti.

Hän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka Bjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen -- se oli latinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta kirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina luki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän oli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen leikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen ja merililjanlehtineen.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa. Hän meni eteiseen ja kurkisti.

Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja toisia juoksenteli ympärillä.

Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki. Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.

Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.

Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja haukkuivat vimmatusti.

Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa --

Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen takkuinen tukkansa oli raudanharmaa -- mutta väri, joka lehahti hänen poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat -- hän oli niin nuori ja kaunis, oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan --.

Hän oli kurjissa vaatteissa -- sininen paita likainen ja ryysyinen; sen päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla riippuen.

Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan, punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"

"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä", vastasi vaimo.