Part 2

Hän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä -- kartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä povella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas laakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla. Hän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi esiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti. Ja niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, -- ja äpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.

Hänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin -- Birgsin niemiä, venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja meren hajua -- kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä pohjoiseen tullessaan.

Erlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.

Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt häntä -- suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten ratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä -- vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt elämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.

Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen --. Hän olisi taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito jäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa: katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta. Hän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää ja saksanpähkinöitä.

Ja hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta, vaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut hänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset reunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka ylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.

Ja väliin hän ikävöi -- ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä ja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia. Jouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen -- jolloin kävi kuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi öinä keskosten jälkeen.

Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha -- mutta Kristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas, osasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.

Erlend -- voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin välinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies, näytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy juoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän -- alistuu osaansa, virtaa turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt hän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin pojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän kanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan jotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja. Mutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä -- hän oli liian malttamaton.

Hän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan kaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut sanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä ylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia ja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan epäsuosiossa -- hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä typeriksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.

Ja Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta ystävää kotikulmallaan. Ei enää --.

Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään ja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.

Pohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova, muuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia, vieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla pilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson ahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan; sen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä vuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. -- Sammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita isä oli verrannut naisen rintoihin.

Erlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa -- henkeä salpaavaa.

Vähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt haltia-immen lapsena ollessaan.

Ollessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli silkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket -- Kristiina sulki silmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi tahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän möyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen -- niin. Mutta hänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat luokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään näin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi laskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta hän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki hänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen kiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.

Pikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin, tömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja kysyivät sitten:

"Miksi te teette noin, äiti?"

Kristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia auenneita kukkia koriin.

"Siksi, että kenkä painoi varvastani", vastasi hän niin pitkän ajan perästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota -- he olivat tottuneet siihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän havahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.

Lauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut auttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä pois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan paljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.

He leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita kahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin samanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta epämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä saattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi. Munan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja samanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin kapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva sysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat niin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä väliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi hänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea otsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä, jonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet, jotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.

Lauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka, kun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin kulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta sentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka ja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa itseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa ja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana pitkälle miehuuteen.

Gautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen; hänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja vahva vaaleankeltainen tukka.

Ainoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän oli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara, villainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta otsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman loistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina hellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui. Bjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään, yksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella oli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun äiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja selkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja hoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa, paitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään -- ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta. Hän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut huolehtia Bjørgulfista --. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin, että kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli omituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli luullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään ollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.

Vähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä näkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun Kristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut apua.

Poika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin lähemmäksi häntä. Isän kävi samoin -- Bjørgulf oli ainoa pojista, joka ei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta. Vain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi -- mutta kun äiti koetti puhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään onnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi isäänsä. -- Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin olivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa käydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla; Baard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven keralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika oli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja arvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.

Hän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä oli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnoillaan.

Arne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä kieltään -- hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin syrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena. Mutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan ja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä kaikki tiesivät -- sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun Erlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia lörpötellessään Sunnivan kanssa -- ja rouva täytti velvollisuutensa ilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat olleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen oma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti päivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle -- hänen itsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut käsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi Arne.

Arne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut ylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät tienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut haltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella -- hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.

"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten", oli Erlend vastannut. Kristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut -- hän oli seisonut alasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.

Herra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat toivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt puhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. "Itsehän Baard sen parhaiten tietää", oli Erlend taas sanonut.

"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun seitsemän poikaasi yhteensä --"

"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne", oli Erlend vastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt puhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan Sunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt seisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin kylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan siten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin sanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.

-- Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan. Hän oli varmaan hymyillyt -- ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin katsoessa _häneen_ hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja tunnustellen.

Kristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni, niin pieni, tämä hänen nuorimpansa -- ei ollut liian suuri äitinsä suudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista silmää -- poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat aina mennä kiinni -- äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin niin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.

Lauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.

"-- Se on isä!" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten molemmat jyrkkää rinnettä alas.

Kristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni kalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar ja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.

Kristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi Kristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin hevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa hirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.

Kristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin kysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut harmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän väristä. Kaikilla oli jousipyssyt.

Kristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän kulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat elonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä ja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla, tähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. -- Ulf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi, astuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.

Hän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki, jolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja tunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä siltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju, pajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella multalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla eläimet häätivät luotaan kärpäsiä -- kaikesta tuosta lähti ihmeellinen rauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä, olivat lähteneet etelään.

Lehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa maitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava vääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja utareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi suihkauksen sen läpi.

Hän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota -- he kuiskasivat ja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa joka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä tarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.

Kristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat kiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut Lauritsalle -- tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan, pudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään -- poikien piti jättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.

Erlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore juusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien sitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve oli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt oli Munan näkymätön -- se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki. Kaikki kolme nauroivat -- mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän ojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.

Kristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja siitä näki ulompaan suojaan -- toiset olivat sytyttäneet aimo roihun. Häilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito ja kolme paimenta syömässä.

Kun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät pojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa. Erlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen päällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja meni sitten ulos.

Taivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä kulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma pilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli tyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten -- tuuli nukkui, mutta pohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen kylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein täysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa huurussa.

Vieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten oli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta -- ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen puron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu -- rauhaton humina, joka liikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne -- Kristiina järjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla, Naakkve ja kaksoset tulivat ulos -- äiti kysyi minne he aikoivat mennä.

He vastasivat tahtovansa nukkua vajassa -- maitoaitassa haisi niin juustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.

Naakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan hahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan kuluttua tuli palvelustyttö ovesta -- hän säpsähti nähdessään emäntänsä seinän vierustalla.

"Etkö mene maata, Astrid -- on jo myöhä --" Tyttö mutisi, että hänellä oli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen menevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli jo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä laskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti joen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle. Hänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti virran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää huokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi -- siellä täällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen säde virran viripintaan.

Erlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina pisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa, jotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti astumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He eivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.

Aittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.

"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?" kysyi hän sitten.

"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa --." Kristiina istuutui kolmijalalle tulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti ja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä kivisijassa.

"Nukutko sinä, Erlend?" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan murusia helmastaan.

"En --." Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä astiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti sillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.

Mutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui pimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi väsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut niskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend kuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.

* * * * *

Kristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän vinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.

Sänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan kiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä kohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut tapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista herätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin hiljaa -- silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta tuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.

Kotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi ovelle.

Kuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka olivat kastuneet päivällä, välkkyivät -- nyt ne menivät jäähän. Kuu paistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli purevan kylmä -- hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan paikalleen.

Sitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja posahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.

Niityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta kuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta kermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei ollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona -- tapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.

Hän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven ääreen -- ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa kouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä pelosta -- mutta hän ei _tahtonut_ ristiä silmiään. Sitten hän nousi kivelle ja istuutui sille.

Siitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat kalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava huippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi jäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot hohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli osannut aavistaa -- koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki tuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien -- kauhu ja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan uhallakin.

Hän ei _tahtonut_ mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän, nukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen hän tunsi.