Part 18

Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa -- koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei varsoja -- pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua", hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski isäntänsä olkapäitä.

"Kahdeksantoista talvea" -- Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli -- tarkoitan tuota juttua -- ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.

"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja kiitos siitä että tulit, Gyrd."

He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:

"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan arvoon?"

"_Minä_ en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin -- eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt --. Minusta hän oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan vaiti -- tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi --"

Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli. Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta -- ja tavallaanhan Gyrd tuntui olevan oikeassakin.

"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi. "On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."

"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi", sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.

"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä, "muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."

"Kuinka sinä semmoista voit ajatella --? Formohan on minun perintötilani."

"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen -- eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin --"

Simon pudisti päätään.

"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni. Et taida olla oikein järjissäsi, velimies -- pitäisikö minun luopua Formosta!"

"Ei -- oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan. "Minä vain ajattelin -- että kukaties --. Raumarikissähän asuvat enimmät sukulaisesi -- ja nuoruudenystäväsi -- jos kukaties katsoisit viihtyväsi siellä paremmin."

"Minä viihdyn _täällä_." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän liikahti hiukan levottomana -- joitakin kiviä irtautui raunioista hänen jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.

"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen, joka oli kankeampi liikkeiltään.

Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin. Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan verkalleen mäkien poikki taloon päin.

* * * * *

He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä -- Simonin oli määrä maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.

"Benedictus tu in muliebris -- mulieribus -- muistatkos sitä?" naurahti Simon yht'äkkiä.

"Kylläpä vain -- maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" -- Simoniakin nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut ikäsi pitkää kauhtanaa?"

Simon myhäili -- hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli oli näyttänyt kasvuvuosinaan -- aina pakahtumaisillaan pidätetystä naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli _tosiaan_ ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.

Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä nyt istui hänen vierellään -- joka päivästä, minkä heidän veljeyttään oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan -- sillä kaikkine vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.

* * * * *

Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle. Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa ja rempallaan.

Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti, kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä minkä hän itse oli rikkonut -- ratsastaessaan pois veljensä talosta vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti hänessä -- hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.

Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa -- Simon tiesi hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli miestä -- osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan -- ja sellaista mielenmuutosta ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän ei saanut puserretuksi esiin -- eihän hän ollut itkenytkään muuta kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut oikeaa syytä -- jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin -- niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut katkerasti -- hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt. Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden kymmenysten ja almujen antamista -- aina oli hänen kätensä erikoisen aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P. Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella sielunvihollista vastaan.

Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut -- ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.

Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin makaili kauan valveilla unta saamatta.

Jaa-a -- olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä tuikutti yksinäinen kynttilä -- sen loimu lankesi hienopiirteiselle, kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat hovipojat. -- Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa -- valkea paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä, ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani -- annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan tukahduttaen.

Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan -- usein sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä ja sielunlääkettä.

Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut Haakon-kuninkaan huutelevan häntä -- sysipimeässä; kynttilä oli palanut loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan veitikkamaisesti:

"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"

"Kuorsaa, herra!"

"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin? Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."

"Kiitoksia, herra -- mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"

"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää suoraan korvaasi -- vai mitä?"

"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän häntä vähäisen."

Kuningasta nauratti.

"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin muistat nämä minun sanani."

Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana -- hyvin selvänä tosin, mutta ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin tuo nuori hovipoika kerran --.

Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein yksinään kotona -- pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia -- hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle. Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille jouluna.

"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja Ramborg ja minä -- mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."

"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."

Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle lopullisesti, voinko tulla vai en."

"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä", kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja lähimmäinen mitä on lähimailla -- ja hän on sisaresi -- ja molemmat olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"

"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee -- mutta joulujuhliin en voi lupautua, Simon."

Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen -- on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin --

IV

Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.

Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa; lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli, ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan -- Simon Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos -- minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman hänen naamassaan."

"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.

Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan -- Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan -- vastasi Simon miltei suuttuneena:

"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi täinpureman vuoksi --?"

Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli -- pienet jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla. Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu -- mutta kohta sen jälkeen virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta -- sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.

Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi, ettei se ollut mitään -- sitä kivisti vähän: "-- saan ehkä tyytyä olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."

Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi. Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle kovaa tuskaa -- veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma ja vilu vuorotellen.

Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän -- täysikuu loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle -- metsässä väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien välissä. Simon näki kaiken tämän.

-- Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin, harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista -- taempana kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän, kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan -- he olivat menossa järvelle, joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan sulapaikoissa. -- Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi -- pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien yli. Pohjassa oli sammalta -- se paisui ja kuohui eloisan viheriänä alhaalla vedessä.

Vaikka hän olikin täysin selvillä -- näki kaiken aikaa ratsutien kulun mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson pohjassa -- ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon -- tuli hän kuitenkin kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan säikähtyneen näköisiksi.

"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä, miehet", sanoi hän kerran selvittyään.

Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon alle mitä pikimmin -- he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä pysyi taipumattomana.

"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat syrjäsilmällä toisiinsa.

Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa kuolemansairas --.

Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa kohti.

Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi, joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin aikaa.

Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä. Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se ehkä oli tarpeetonta -- ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen nuorta renkiä -- tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.

"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun pääsemme perille -- hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.

Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.

Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta Kristiina -- hän hautoi vain suruaan ja huoltaan -- niin vihoissaan ja katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran luvattu vaimokseni --.

-- Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa -- että hänen täytyisi näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli luvattu minulle nuoruudessani.

Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti antaa hänelle suudelma.

-- Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan --.

Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa, niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.

-- En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai hilpeäksi koskaan enää --

"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia -- se on saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit ollut toinen --"

* * * * *

He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.

Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli levitetty. Ne painoivat häntä kovasti -- toisinaan hänestä tuntui kuin hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla -- ja päähän koski ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat jälleen riehua hänessä -- tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti --.