Part 17

"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin, Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö -- Lauritsa otti sinut polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni -- selvästi ja kauniisti sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa -- sitten sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön -- olet tainnut ne unohtaa jo --?

"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja rakasti sinua -- että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka edessä sinä nyt arkailet nöyristyä -- ja oletko unohtanut, minkälaisen kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan -- veittekö te varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"

Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.

"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi vastaan --"

"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus -- armahda minua --"

"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi -- "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme rikkoneet häntä itseään vastaan --"

"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan huojentanut mieltään.

* * * * *

Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta -- välistä sitä tuli niin roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan, myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan -- Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella. Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa -- ahoilla oli lumi pehmeä kuin sula voi -- ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla jalka -- ne olivat hauraat kuin heinänkorret.

Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan. Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä -- ei ollut sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään. Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen -- sillä kaikki touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen -- pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, -- itse hän jäisi kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira Solmundin luo -- hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa. Simon sanoi:

"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi, jos palaan kotiin ilman sinua."

"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla -- ja ihmiset tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."

Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.

Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan -- jonka yli ihmisten oli täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä, ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti -- siinä kohden oli niitty notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt mennessään.

Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin. Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan mies rohkenisi seurata häntä.

Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas taivaalta -- eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle -- vähän päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän suhinaa ja tuulen ulinaa -- vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita rinteitä alas.

Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle. Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen kuoripoikien valkoisia paitoja -- tuuli kiskoi ja repeli niitä. He kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki eteenpäin laulaen:

Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet & curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö; sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]

Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin asti.

Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti. Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen ja huusi ääneen -- hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon, josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi, luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.

Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi ja antoi perään -- molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi siltakaaren taa -- ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla. Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut kiinni silta-arkkuihin.

Sitten -- äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen -- valautui hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista -- paisuneen virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat -- aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä; papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo, sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta, loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.

Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:

Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison, Christe, audi nos --. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]

Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen -- Kyrie eleison!

Silloin näki Kristiina -- eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli -- mutta hän se vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie eleisonia niinkuin toisetkin -- Kristiina ei osannut oikein arvata hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä --.

Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.

Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään. Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.

Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa. Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli pohjaton rapakko.

Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa pyhäpukuun -- tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää -- yhä uudelleen hän hoki Ave Mariaa -- autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika -- tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan --

Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai menneet jälleen sillalle -- kirveillä ja kekseillä he yrittivät hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin -- sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne riisuttuaan ensin messupuvut yltään.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat, Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä -- yksi oli jo vanha mies ja toiset poikasia -- jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.

Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.

Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.

Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä -- mutta kovalle se otti.

Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon tuppeen ja lähtivät ulos.

Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä. Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla ei näkynyt ketään muita kuin Ulf -- tämä seisoi pirttinsä oven kivikynnyksellä.

Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:

"Puhelitko hänen kanssaan?"

"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä --"

Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:

"Häntä vähän pelotti -- teidän kaikkien takia -- kun tuli tällainen tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä olit täällä toimitellut.

"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä -- hän oli odottanut, että jäisit puhelemaan hänen kanssaan --"

Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.

* * * * *

Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.

Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa -- mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan vastasyntynyttä.

Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua aviolahjaa -- kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää saisi toisiakaan -- hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.

Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja kokemattomalta äidiltä.

Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi -- eikä hän kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.

Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan raskaita ajatuksiaan.

Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi -- se tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.

* * * * *

Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.

"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän kanssamme?"

Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli hän sanonut.

Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon asian takia hapattaa omaa elämäänsä.

Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen, ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon syitä -- ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja -- sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä Simonilta kuitenkin aina jäi.

Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa parissa -- hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen kanssaan olla.

Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.

"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja silitteli Ramborgin kättä.

"_Sinä_ kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.

"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani -- kuuletkos -- vaikka kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"

Simon hymähti surumielisesti:

"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta --. Geirmund, se poloinen vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin -- ja hän on ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole riidoissa."

"Ohoo --" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni --"

* * * * *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies mukanaan.

Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin, "ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun saakka."

"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon -- ja hän katseli maahan, kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit katsomaan minua."

Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla. Ilma oli ihmeen kaunis -- Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti kesätaivaalla -- päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.