Part 16

Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella. Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi, että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.

Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen lisäksi hienot raanut -- ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset pieluksissaan.

"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin", kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"

"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas, kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.

Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan kysellä Erlendistä.

Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut _tuossa_ talossa --!

Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet puhetta Haugenista -- Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen Erlendille -- jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä. Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien -- panivatpa he pilkaksi kaikki kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.

Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend oli lyönyt koko jutun leikiksi:

"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan tuohon taloon -- lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme -- joten se ei kai tule meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat -- että he muka siellä kummittelevat."

Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan, hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa -- mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.

Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.

* * * * *

Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille, joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.

Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla -- ja vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden lähtijöistä Bjørgulfiksi -- toiset olivat Naakkve ja Gaute --:

"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf -- tänään näyttääkin tulevan kirkas päivä, poikaseni!"

"Niinkuin näette, äiti."

"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.

Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan -- vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.

Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve -- joutuakseen kotiin, ennen kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät heti ylisparvelle -- Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille -- ja nyt unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:

"-- Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä antamaan teille."

Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti ne vastaan, hämillään hänkin -- hän ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes vähäisenkään sydäntään -- ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain sanotuksi:

"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan -- niin, johan tuo talvi onkin pitkällä --"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun, sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo, että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. -- Simonin miehineen me tapasimme Rostenin pohjoispuolella -- he ajoivat kuormia jonnekin pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei --" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän työlääksi."

"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat meidän istuvan liiaksi tuppisuina -- ja sitten väität, ettemme jaksa pitää lankouttakaan voimassa --"

Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:

"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään --. Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla liikkumaan -- älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."

Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan, mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.

* * * * *

Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden helinää -- hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja -- he jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi -- se näytti olevan puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa -- sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas pirtin katosta -- parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti -- ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät kiinnivedetyn oven takana -- äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella -- nyt olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän rintaäänen, hän rakensi rauhaa -- molemmat ulos karkotetut laskettiin jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua, sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.

Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa tuollainen perintöominaisuus -- ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja hämmensi kaikki ajatuslangat -- nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen --.

-- Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund, apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin kuin hän oli arvellut -- pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.

Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi, räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti jo maaperässä -- heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden vastaista etua tarvitsi pitää silmällä -- ja paljon muuta samanlaista. Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi huomata hänen epävarmuutensa -- eikös vain hän alkanutkin ladella, miten innokas eränkävijä Erlend oli -- sen kai pappi itsekin tiesi. Hän haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään -- ja ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille --.

Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi -- että kun hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties kirkkoripityksen aihetta.

Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen, hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar -- lapseton leski ja ilkeä juorukello -- hoiteli hänen pikku pappilaansa.

Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen kansaan -- hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja itsepäiseksi intoilijaksi.

Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa. Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata luontoa.

Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.

Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä, että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin, kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin, puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli -- hän syytteli vanhuuttaan ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.

Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja Kaaren sielujen puolesta.

Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo, nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä -- ja nyt he jo makasivat haudassa kaikki kolme.

Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina juhlapäivinä.

Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut suuri apu.

* * * * *

Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa; sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita -- mutta ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella --"

Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:

"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa tuolla ylhäällä Haugenissa."

"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä vaatisi häntä viipymään siellä enää."

"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.

"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen huolen itsestään."

"Sira Eirik -- sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.

Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti -- kerran ne olivat olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa kuin äsken. "Että niiden -- vainajain -- pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä -- tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen edelleenkin olla rauhassa ja --" pappi naurahti tuimasti. "Hullua jaaritusta se kaikki on -- kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä -- missä Bjørn-herraa ja Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen --"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi, että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän syntejään siksi pian -- vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole keritty ottaa esiin -- vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset, jotka hän otti hengiltä -- ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin --. Mutta koska kerran Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua, että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää -- niinkuin kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen, joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista asiaa -- jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä mainitsemalla --"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni -- ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää Jumala itse tai suojelusenkelisi -- tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen:

"Minun isävainajani --. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti, että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik -- ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni --" Hänen täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.

Pappi pudisti päätään.

"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina -- vaikka uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin uskollisena rakkaudessaan sinuun ja -- mutta sinun rukouksesi ja meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu -- kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää -- mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja ilmestymään sinulle --."

Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.

Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:

"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden? Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne silloiset pahat sanat -- sillä sen minä _tiedän_, että ennen hän ei palaa meidän luoksemme!"