Part 15

"Ohoo -- senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan. "Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein muistan. -- Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä -- ja rikkaita sukulaisia sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa -- en sitä minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni Gerlak Tiedekeninpojalle."

Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:

"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin olisit kivipatsas --"

"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme, että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä vierasten taloista."

"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni -- ja luulisinpä minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan -- mutta sellaisillepa pojille maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."

"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä --?"

"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä -- silloin sain toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa -- istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä -- sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven ikäisenä ollessani. -- Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani silloin --"

"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia --?"

"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan -- mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista syntitaakkaa hartioilleen --"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa, Erlend!"

"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi -- olipahan hän nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin --"

"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut, kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan --"

"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta -- ja se sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"

"Jumalattomasti sinä nyt puhelet --!"

Erlend keskeytti hänet kiivaasti:

"Kristiina -- sinä tiedät hyvin sen -- en ole ikinä ollut hidas katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa kapitulin mahtiherrojen kanssa -- näitä juoksenteli kuin pieniä porsaita alituisesti hänen luonaan -- Eiliv herra siihen aikaan, kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko, eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa ja toraa -- uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa arkkipiispaansa vastaan -- siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja viinin muodossa --"

"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan -- isä sanoi aina, että meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen --"

"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut. Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin mitä minä jaksan olla -- ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja -- ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä tiedän -- mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti, kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi --"

Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti pystyyn -- vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:

"Kristiina, mikä sinun on --? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn. "Kristiinaiseni -- älähän huoli noin hirveästi itkeä -- ihanhan minä pelkään sinun kadottaneen järkesi --"

"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa -- oi laupias Maaria-emonen, auta meitä poloisia -- minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani tuleekaan --"

"Niin, Kristiinaiseni -- mutta sinä saat tottua siihen -- sinä et _voi_ enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa -- kohta tulee heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä narttu --" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan -- "sinä irvistät hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee puhe poikueestasi."

Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä vaiti.

"Skule --" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin -- sinä _tahdoit_, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä lapsessa --"

"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako -- sitä sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö --"

"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."

"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni tädistä, Margret Skulentyttärestä --"

Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.

"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty mies. Saat sen kernaasti tietää -- minä en sitä pelkää, että isieni suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta. Minutkin onnetar petti -- mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä, mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus. Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin -- mutta kun katselen poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon -- anna sinä heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän jalansijan isänsä aatelisperinnössä --"

"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja nauroi irvistellen:

"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend! Tuollaista sinä viitsit jaaritella -- ja nyt on vielä sama päivä, jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan olisi varjellut meitä --"

"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä kertaa" -- Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin totisesti:

"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani -- tämäkö se on säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina -- sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin pulasta ja vaarasta -- kaikkein pahimmastakin --" Vaimo näki hänen salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.

Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain ärsytti häntä yhä enemmän:

"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan, niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään --"

Erlend kalpeni:

"Tarkoitatko sinä, Kristiina -- että minä olen arvoton istumaan Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"

Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:

"Sitäkö sinä tarkoitat -- sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita koskaan enää istu siinä."

"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.

"Hän oli -- parempi isäntä ja aviomies --. hän, joka istui siinä -- ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.

"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:

"Niin, lyö vain minua -- olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen nytkin kestää."

"Lyödäkö sinua -- sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta -- mutta tuo Erlendin kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen omalla puolellaan.

Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:

"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."

Erlend valahti veripunaiseksi:

"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä --"

"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."

Erlend punastui vielä enemmän:

"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina -- ettet sinäkään ollut vallan syytön siihen -- onnettomuuteen --

"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa -- kun minä tulin sinun vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni -- minä tulin pyytämään sinulta anteeksi -- väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan sinne, missä olin maannut edellisenkin yön --"

"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon vieressä --"

Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan sanomatta.

Vaimo ei liikahtanutkaan -- kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.

Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies saada kuullakin tuosta asiasta --.

* * * * *

Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta -- hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti pihalle.

Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka astui hevosen rinnalla.

Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan, riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne tultuaan ja kuulosteli jälleen -- nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.

Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta pelkän paidan yllä.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.

"Sen kai itse tiedät -- minä en sitä arvaa."

"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.

"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut -- sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten -- kiire hänellä näytti olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun toimittamaan hänen poissa ollessaan."

Kristiina oli kauan ääneti.

"Oliko hän silloin vihoissaan?"

"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään vähän, Kristiina -- etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä olisi ollut paras jättää sanomatta?"

"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.

He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta Kristiina seurasi häntä:

"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin järkeä Erlendille."

"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.

"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.

Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä -- ympärillä oli niin hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.

"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani -- sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä -- ja nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan sitä vielä tarvitaan --"

Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.

Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.

* * * * *

Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä, kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan -- hän näki täyden päivän paistavan kartanolle.

Kristiina meni kuistiin -- aurinko oli jo korkealla, alhaalta tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos kannatinpilarien välistä.

Pojat -- ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen ihan koskemattomaksi!

Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo -- Munan oli paljaassa paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan -- he eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta. Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä vetämään niitä sääriin.

"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.

"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä", vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa oikein on."

Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa mennessään ulos.

III

Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan: hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään, tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.

Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut -- eikö Erlend voinut muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä. -- Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä, että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen -- tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.

Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta -- silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa -- jos miehen teki mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan -- kun hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut Erlendiin -- eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä eniten miehen itsensä takia -- hän oli aina tuntenut, että Erlend oli näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.

Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat, joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys oli iskenyt häneen -- eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta, vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen, oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään, kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan -- tämä se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus -- niin pieni ja turvaton sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään --.

Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä -- silloin Erlend houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä ja pojat yhdessä -- tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa, josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan jaksa käsittää eikä seurata.

Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta arvella.

Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi -- vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan, pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta mieleisensä.

Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.

"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."

Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa. Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.

* * * * *