Part 14

Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää -- hänelle oli juotettu viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra, hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan nuorukaisen onni -- siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen. Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan isältään -- mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi, kuten hän nimenomaan sanoi -- puolipitkän luumunvärisen silkkitakin, jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.

Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä. Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan latinankielistä kirjettä -- Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa, sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta, jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi. Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.

Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.

"Mies -- ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis väristen.

"Saammepa nähdä" -- Erlend hymyili omituisesti. "-- Mutta enpä luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan poskea.

Erlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle kukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja pöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat ja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa hopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli ajellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan verasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän meni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat kartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että hänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia ritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen muukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse hän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja silkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti tämän tervetulleeksi "bien venu", ja sen enempää eivät he sanoja vaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt mitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli seurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä nyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä vastannut myöntäen eikä kieltäen.

Erlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa kuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin välillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki sen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa oli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä lähetettäisiin kutsumaan -- mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.

Erlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun vieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään vaimoaan kylkeen ja sanoi -- hymyillen tavalla, josta Kristiina ei pitänyt:

"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti."

Ulf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat keskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili ja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista hartioille:

"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset maalaismoukat -- mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran, etten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin valtaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se hurskas pässinpää --"

Kristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti hänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että häntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan hän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi -- jonain hyvin kaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan -- mutta nyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan --! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen ärjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman purren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin moistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi --!

Erlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:

"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin -- Naakkven puheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko. Sillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana pestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla lahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu --"

Vapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:

"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja lattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle --" ja hän viskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.

Erlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä Munanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä pitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä kananpoikasia kohti. Hiuu -- viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana nurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti vaimoonsa päin:

"-- Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi olisiko tämä luotettava ihminen -- mutta joka tapauksessa täytyi minun osoittaa kohteliaisuutta -- enkähän minä ole Allart-herran rippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon." Erlend naurahti jälleen. "Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin ystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään täällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä maaruamme sillillä ja kaurapuurolla --."

* * * * *

Bjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina illallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei hänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.

"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni", sanoi äiti hänelle.

"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?" -- Naakkve hymähti uhitellen. "Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan helpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan --"

"Älä sure sen takia", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve yhä murjotteli ääntä päästämättä. "Joudut sinäkin vielä kerran onneasi koettelemaan --"

"Se riippuu siitä, isä", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain Erlend kuulisi sen, "saako Bjørgulf lähteä minun kanssani." Sitten hän nauroi hiljaa. "Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri mainitsitte -- ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantavat lähteä lentoon --"

Kristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi lähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi hän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä kantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.

* * * * *

Illat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien kävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli aina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta. Isoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä -- toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja ja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä pimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään tietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla ja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun poikki.

-- Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan. Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman unikuvan.

Hän näki edessään kukkaniityn -- jyrkän mäenrinteen kuusimetsän sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn, kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa. Ilta-aurinko kumotti metsän takaa -- ylhäällä harjunlaella puhkaisivat sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita ulpukanlehtien lomassa.

Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi kerran uneksinut -- silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi, ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi -- nuo reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla ja reunustettu punaisilla nauhoilla.

Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin --.

Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.

Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan, seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä -- kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää, pehmeää, viettävää rinnettä alas.

Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle. Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin, nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää --.

Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni rauhoittumaan -- untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa, joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen -- ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut, niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa -- pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä -- ja olihan hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.

Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen sieluunsa -- jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa --.

* * * * *

Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena. Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.

Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan, hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat viimeistä voitelua vastaanottamaan.

Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle syrjätielle.

Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä, kohta kun hän painoi niitä jalallaan.

Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla -- paikka paikoin paistoi välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella -- täältäpäin paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.

Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.

Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin -- jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle -- tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan. Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska -- jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa kuormansa -- ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän, vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella --.

Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen! -- Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia, jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja nauroi -- lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni --!

Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse ratkonut irti. -- Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa --.

* * * * *

Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla, rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella. Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.

"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika, Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."

"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.

"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin hakemaan sinua."

He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki oli jo nukkumatiloillaan.

Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.

Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän keittiöön. Mies odotteli aikansa -- sitten hän juoksi alas ja meni vaimonsa perästä keittiöön.

Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä -- tuvassa oli vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu koko aikana -- ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.

Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä -- pellavaista neuletta ja villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään. Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.

Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut syntymään.

Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.

"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.

"Entä itse?"

"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.

"Minun ei tee mieli käydä parvelle -- en saa kuitenkaan nukutuksi --"

"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.

Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä kanervanvihreätä villalankavyyhteä.

"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa --?" Hänen täytyi nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut -- te haastelitte jotain Ivarista ja Skulesta --"