Part 13

Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas. Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.

Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno, musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat, hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja -- nivelet työntyivät esiin kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan, kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi -- sitä ei tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.

Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi. Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen. Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan -- he olivat oppineet isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat -- sillä niin oli häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten rumaa ja pakanallista mongerrusta.

Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla hyödyksikin, kun vaadittiin -- eivät he olleet saamattomia, kuten Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä jonkinlaisia koukeroita sen ympäri -- pyöreän renkaan tai muun sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia -- nämähän olivat niin nuoria, sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä hyvä -- ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.

-- Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä, jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa; ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa -- toiset Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille -- ja jos äiti kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä, mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä --? että tämä oli monta kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti, sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi kesytetyksi ajoissa.

Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin villivarsoihin --. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.

Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat, he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille, ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan tavatonta heidän iässään.

Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa. Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä -- kuka oli pajassa hiomassa viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.

Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka olivat olleet pajassa -- Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta, ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan. Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus -- ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.

Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla -- he olivat pyydystäneet haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan -- kun tunsivat palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse. Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten koollekutsumiseen.

Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni -- ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.

Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin, että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään, mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.

Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.

"Kristiina, Kristiina, -- älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden -- etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina niin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän päättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun pitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi ja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi alla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta --; silloin sinä et puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt, kun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin sokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti näyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun ei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat, kauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä --"

Kristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.

Mutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen yötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin ikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.

Taivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä -- kaukana etelässä, missä tunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli. Kartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos -- uudenaitan parvessa, jossa he nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman kosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä äännähteli silloin tällöin uninen lintu.

Kristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi penkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat -- valaisi heitä kynttilällä ja kosketti kädellään heidän poskiaan -- heillä tuntui olevan hiukan kuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen. Hirsipuu ja mestauspölkky -- miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä sellaisesta -- hän, joka itse oli ollut vähällä --.

Lauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa kumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä lavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli kuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt äidin koskettaessa häntä.

Gaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän pellavankeltaisen tukan peitossa -- hän oli potkinut kaikki sänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina nukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen, kaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti veti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.

-- Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle -- poika muistutti niin elävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa onnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo poika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen itsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.

Naakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi kauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä kynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia, pehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se oli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta -- mutta ei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan vastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan vasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä pyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset kuin mustikanvarren kellokukat.

-- Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan hänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut Naakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti hänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen, kuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen ahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli havahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän uneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin joutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman syntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän Olavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä, ja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen kyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman epätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa läpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään ollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen. Hän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia muitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien muiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen sielunsa sulaisi ja puhdistuisi.

Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa, jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän aamuna kirkon mäkeä -- kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi Jumalan rauhaa ja iloa -- ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa ainoatakaan --. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin tai sielun vammaa -- ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen. Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten hänen isänsä oli tehnyt -- hänen isänsä oli sanonut, että sen, joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen onnettomuuden tai vääryyden edessä.

Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen luukun luokse -- ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti harmaalta ja kylmältä -- matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki, keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa ritinää.

Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä, joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin, jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän talonpoikaisvaimon kasvot.

Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.

Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen ja pudisteli sitä -- yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään -- väristen silloin tällöin istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki huoneeseen.

Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi, raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä olkapäätään vasten ja vaipui uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa kannattavan hirren päähän -- osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!" huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen, käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille -- ja nuo aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki että nauroi.

Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.

II

Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan. Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin hyvin.

Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai, latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista. Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.

Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä. Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta -- viisi oli Lauritsa aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen, jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan. Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen -- hän luki sujuvasti ja kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus Arnenpojan ajoilta lähtien.

Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla. Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä, mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi. Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta -- mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi, hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei viitsinyt leikkiä.

Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana -- eikö Naakkve saisi lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?