Part 11

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä -- johan hänen nyt alkoi olla aika ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo -- Jumala siunatkoon häntä, matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin loppuva -- he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä --.

-- Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön --! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen, että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta -- hän ei kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli -- ettei Ramborg heräisi hänen palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla. Ramborgin huntu hohti kuutamossa.

* * * * *

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden mukaan."

"Emme -- ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg naurahti. Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa --"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme eronneet sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri -- ja silloin Simon kertoi mitä hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta -- kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."

"Ehkä kyllä -- mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" -- kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira Eirik kerran luki meille -- Raamatusta -- eräästä neidosta, jonka nimi oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. -- Muistan minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin --"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi -- Tristan mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä, kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului Ramborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset miehet kuin Daavid ja herra Tristan -- olivat -- en ymmärtänyt heitä -- minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden, enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä olisin mies, olisin ollut ylpeämpi -- enkä niin sydämetön" -- hän vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi." Hän kääntyi kiivaasti, tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. "En ymmärrä mitä tarkoitat tuolla --"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen kuin tuo Tristan --"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa -- "että minä olisin sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit -- elivät ja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin --." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä lahjasta. Luulin -- olen koettanut olla hyvä aviomies --"

Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis --." Ramborg istahti Simonin syliin, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään käsiensä väliin ja sanoi: "Simon -- katso minuun -- miksi sinä et voi olla kiitollinen siitä -- en minä ole antanut kenenkään muun omistaa itseäni kuin sinun --. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. -- Muistatko, miten me molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta -- sinun piti lähteä isän kanssa katsomaan hänen varsojaan -- sinä nostit Ulvhildin puron yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä, siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle. "Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa --. Erlendillä on pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. -- Ja sitten minua miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin hymyillessäsi -- ja se, että sinä olit niin iloluontoinen --"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt --"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi -- "silloin kun sinä katsot lempeästi minuun --. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani -- isä ja äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin. Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit minut syliisi --" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä -- ja nyt hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta -- että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta --?"

"Simon -- enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan -- minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan." Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi -- sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa -- voitko luulla, etten minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi, Ramborg -- älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin --"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian vaatimuksia --"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä päivänä -- sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta --"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin --"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti. "Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on kiusata minua mustasukkaisuudella."

Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä -- minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa, jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot --"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg hiljaa.

"En --. Onko sellainen sananparsi --? Voi se olla tottakin." Simon siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

* * * * *

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään -- ja samalla hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa, kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta -- toukokuun yö oli loppumaisillaan. Simon oli äärettömän väsynyt -- ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei hän mene kirkkoon huomenna -- vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi messua muuta kuin pätevästä syystä -- mutta ei siitä ollut ollut hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun --.

II

VELALLISET

I

Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille, mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen, ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille -- ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi omin päin -- mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.

Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu. Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli tälle -- Simonin ystävyys oli ollut hänen paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla -- että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan -- mutta eihän meidän, sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan -- hän tunsi, ettei Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt Erlendistä -- Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään --.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa, miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään. Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille -- olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla tavalla -- vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan -- huomattuaan sitten, mitä oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja herkkämielinen -- miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan. Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron -- Gunnulf oli jo ennen luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen olleen Erlendin syytä -- Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä --.

* * * * *

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi, että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin asioihin hänen astuessaan tupaan -- eikä tämä tapahtunut harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään, elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen -- mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti -- Erlend oli tietänyt siitä, mutta oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli tehnyt Lauritsaa kohtaan -- hän ei ollut ajatellut, että paljon raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.

Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon -- silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta. Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan sopimattomaan aikaan -- vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi, että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli oikein kumma nähdä -- pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne -- siellä säilytettiin kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla, mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden suistuessaan asemastaan -- ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He kysyivät, miksi hän teki niin -- eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen -- Kristiina oli nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta --.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin hoteisiinsa.