Part 10

-- Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen -- kuin hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen jälkeen. Paljas on veljetön pohja.

Mutta olipa miten oli -- kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla herätti se hänen raivoaan, koko -- koko elämää kohtaan.

-- Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä, kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta olivat istuneet aivan hämillään, -- naimisista ja ystävyydestä ja uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen, esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä ollut neuvonut heitä unohtamaankin -- sitten kun ystävyys on katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä --

Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha -- vain siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin -- tai paranee asia itsestään.

Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä paljon pahempi oli ollut -- lohdutteli hän itseään -- asua Kristiinan kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta -- hän pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.

Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran -- Simon ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin, koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän sisaren, oli Ramborgin hommaa -- ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän _sitä_.

Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä -- omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.

Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.

Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta -- Kristiinaa ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.

Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän tapahtua.

-- Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille hengestään -- vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan -- mutta sittenkin!

"-- et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan "sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö se ollut hyvää latinaa -- hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut anteeksi arvelematta. _Hänestä_ oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi sille, joka oli köyttänyt velkataakan _hänen_ niskaansa.

Ja nyt, kun he olivat kuitit -- hän ja nuo kaksi -- tunsi hän virkoavan eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.

Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä -- tuota vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei kukaan tiennyt _mitä_ Erlend näki ja ajatteli ja muisti -- hän oli aivan arvaamaton.

-- Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa --.

Se on totta se.

Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet, hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa -- mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden, murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa. _Kristiinan_ oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi -- nyt hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa varjellessaan poikasiaan.

Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä samankaltaisen viileyden -- hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan kanssa isien määräämää tasaista latua.

Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan apua tämän lapselle -- Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja tappio taistelussa.

Simon rakasti Erlendin vaimoa -- nytkin. Mutta kai se oli synti, ja kai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli niin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri hänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta onnettomuudestaan.

-- Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja muistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen mies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan Kristiinan tähden -- ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan hänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten spitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen pahannäköisiä kasvojaan --.

Hän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea, ei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran olisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua taitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä olisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.

Erästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend sanonut jotakin Kristiinalle. -- Hän oli ajatellut, että Kristiina kerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan --. "En ole unohtanut, että pidin sinusta nuorena ollessamme." Mutta jos Kristiina tiesi sen ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään -- silloin hän ei enää tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa -- joskus, pitkien aikojen perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin -- mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen -- Simon ei käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata -- hänen oma vaimonsa -- ja Kristiinan mies -- kumpainenkin -- Simon parahti tuskaisesti ja hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

-- Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.

* * * * *

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat, kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" -- Erlend Nikulauksenpoika ratsasti juuri ohi -- hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia paluumatkaa.

-- Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla, keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta -- milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.

Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa -- Halfridin lasta, Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni kelmeä vainaja -- Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona. Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä -- olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän -- ei tosin olisi _unohtanut_ Kristiinaa -- tämä oli johdattanut hänet niin omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön -- täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja loppuunelänyt.

Niin, niin, -- et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani. Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon --.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.

* * * * *

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa. Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa, käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet -- ne vaelsivat kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin värisenä -- se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset voimiaan -- ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.

Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen -- jotta minä voin sanoa vaimolleni --?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa -- Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja nuo isäsi liittolaiset -- hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä Tanskaan -- ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän uskollisuudenvalan --"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo. Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni turvallisuuden -- annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään --"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä Dyfriniin --"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi --"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend --"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista olin tehnyt vaitiolovalan --"

Simon jäi miettimään -- ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa. Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi. "Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta -- ethän sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun sinut sotkettiin näihin -- salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti. "Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani --"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille; ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen, että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla kun nämä" -- hän jäi tapailemaan sanoja -- "omituiset seikat tulivat ilmi -- tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni -- en voi kieltää, etten olisi ajatellut -- ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen -- sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi. Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän koetti selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se luonnollisimmalta --"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään, tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi. "Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden -- ja siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa -- huomasin, ettet sinä mitenkään voinut uskoa muuta --"

"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.

"Hän --!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi kenenkään huomauttavan mitään minusta -- paitsi milloin hän tekee sen itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti minä selitin hänelle --"

"Teitkö sen todella --"

"Tein -- aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja --"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa --"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa --"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi Simon kiivaasti.

"Niin --. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin. Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään -- Reidar Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko -- on parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin --"

"Minä en _voi_ unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti --!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan --" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut halunsa huutaa. "Tarkoitan --. Olen kuullut sinun puhuvan niin kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan huomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että -- houkuttelit minulta morsiameni --. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin sinä -- minä -- _minä_ kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle _minä_ olen tehnyt vääryyttä --"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin. Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.

"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. _Vihaatko_ sinä minua, Simon?" kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta. Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! -- Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin suusta; hän oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän -- sinun mielestäsi -- ole sen arvoinen, että häntä kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa -- ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala -- Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon pidätti Digerbeiniä -- hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä hän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen vaikenevan.

Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli kuin murtunut keihäs -- hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan -- Erlend Nikulauksenpoika, tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain pelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.