Part 9

"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "-- kantanut Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, -- niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan -- et sinä voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten -- enemmän sinun kuin omien syntiensä tähden."

Tuokion kuluttua Erlend sanoi:

"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."

"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan", virkkoi pappi hetken kuluttua. "Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita lakeja -- mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan, jotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi -- ja saatoit viimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme tästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon aikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa ja miestä vastoin sukulaisten tahtoa." Hän istuutui maahan, kietoi kätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen laaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. "Tiedäthän itse kylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita -- kuinka luulit voivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja --"

"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä olin Elinen kanssa", sanoi Erlend hiljaa. "En ole milloinkaan unohtanut sitä --"

"Tuskinpa olisin tehnyt sitä", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä, "jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta neitoa -- joka oli lapsi sinun rinnallasi."

Erlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:

"Erlend -- etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne, mikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen -- nunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen isänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies -- ja että hän oli suurta sukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?"

"Tietysti ajattelin" -- Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. "Munan oli luvannut pitää hänestä huolta --. ilmoitin siitä Kristiinalle."

"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan kunniasta --"

"Hän ei ole sellainen kuin luulet", sanoi Erlend lyhyesti.

"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä tarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen kartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon --"

Erlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.

"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen veljelle --!"

"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle", sanoi pappi, "enkä minä ole hänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään -- ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni mukaan."

"Hyvä." Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. "Kyllä tiedän -- ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla luokseni Brynhildin taloon --"

Pappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.

"Brynhild Flugan --"

"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?"

"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään ripissä", sanoi pappi hetken kuluttua. "Hän kuolisi varmaan mieluummin kuin sanoisi sellaista kenellekään muulle." Gunnulf istui vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:

"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend, jonka tuli kaitsea ja suojata häntä -- on sinun tekosi mielestäni vieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit hänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja Aashild-rouvan taloon."

"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä", sanoi Erlend hiljaa.

"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme hengen -- yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa."

"Samantekevä", sanoi Erlend kiivaasti. "Minä pidän Aashild-tädistä."

"Tiedän sen", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen halveksuvaan hymyyn, "koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata Lauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut hänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun ystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon --"

"Herra Jeesus sinua!" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf jatkoi:

"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta syntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä -- odottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä -- hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton --"

"Tiedän, tiedän!" Erlendiä puistatti. "Tiedän hänen ajatelleen sitä kesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo -- olenhan minä sinun veljesi!"

Mutta toinen jatkoi säälimättä:

"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi -- ja jos minä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon -- niin minä olisin vapauttanut itseni tuosta toisesta -- Herra armahda, ennen olisin tehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen kuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt --"

Erlend istui ääneti ja vapisi.

"Sanot olevasi pappi --", sanoi hän hiljaa. "Oletko niin täydellinen pappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä -- naisen kanssa?"

Gunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.

"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä -- mutta minä voin sittenkin vastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää, miten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon sinulle, Erlend -- vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla ole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen pyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi ja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi -- niin opetamme me kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu epäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän huulemme -- mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka hän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää eikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti on yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille kuin näille viljaville rinteille --"

Erlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:

"Pappi taikka maallikko -- koska et siis ole perin ankara siveellisyyden mies, niin etkö käsitä --? Olisitko sinä voinut tehdä naiselle, joka oli maannut sylissäsi -- synnyttänyt sinulle kaksi lasta -- niin kuin täti teki miehelleen?"

Pappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:

"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä --"

"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen kerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän kanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn, joka lauloi ja soitteli heille -- minä seisoin hänen polveaan vasten. Silloin huusi Baard-setä tätiä luokseen -- hän oli sängyssä ja tahtoi tätiä jo nukkumaan -- hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä sanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin he katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että rupesin tajuamaan -- että ehkä se oli totta.

"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan, missä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua salissakaan -- juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran Jeesuksen nimessä, Gunnulf -- en usko, että miehestä voi tuntua siltä kuin Aashildista tuona iltana --.

"Ei, Gunnulf -- murhata nainen -- tapaamatta häntä toisen vierestä -- ei --"

Mutta Erlendhän oli sen tehnyt --. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut sanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:

"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?"

"Uskoton!" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.

"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se, että hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen kertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu."

Gunnulf nyökkäsi hitaasti.

"En. Olet oikeassa", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.

Mutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta -- hän nytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.

"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen ympärillään koko kevään -- enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan sopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle. Ellei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa nähdessäsi hänet, saattaisi luulla --"

Gunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend pystyyn -- ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi häneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään ranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi järkähtämättä.

Silloin Erlend talttui. "Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet pappi", sanoi hän hiljaa.

"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua", sanoi Gunnulf vetäen suutansa hymyyn -- Erlend hieroskeli ranteitaan.

"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat --"

"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."

"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule sellaista aikaa."

"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla --"

He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:

"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene Nidarosiin niin kauan kuin _hän_ on siellä." Hän hymyili hiukan.

"Gunnulf! Minä en tarkoittanut -- älä lähde minun luotani noin --"

Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään, sitten hän sanoi:

"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend -- koska sinä tiedät minun tietävän sinun asiasi. -- Istu!"

Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:

"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf -- aiotko ripittää itsesi minulle?"

"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri kiertämiään käsiä.

"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku ihana rouva -- siellä etelämaissa --"

"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa rakkaudesta -- Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut määrättiin papiksi --?"

"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät kadottavansa meidätkin --"

"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena. Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."

"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.

"Ingrid, hoitajattareni."

"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. -- Mutta olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut määrättiin papiksi jo lapsena."

"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän, jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni -- vasta kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja neitojen pitävän sinusta."

"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen, jossa tapasin _hänet_ -- minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja isäni sulki minulta ovensa --"

"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa. "Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."

"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend nauraen.

"Isä ja sinä ette olleet ystäviä -- minuun hän kiinnitti niin vähäisen huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta, sen tiedän -- mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli, olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"

Erlend makasi kasvot maata vasten.

"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.

"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon. Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"

"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.

Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta, hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä. Ratsastaja oli Erlend.

* * * * *

Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys. Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt, tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan sinessä puiden latvojen yllä.

Hän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. -- Näin oli tämä vaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Pitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten. Lepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut karjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten hyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja ihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen pitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja rakennusten ohi -- ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä hellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin paisteinen päivä.

Kristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui silloin tällöin kohdalle -- tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie kohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten. Kristiinaa ei pelottanut -- hänestä tuntui kuin munkki olisi näkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä olet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile puolestani!

Herra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi --. Hän kaipasi matkan päätä -- tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun syntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen ja jumalanpalvelusten painon -- kaipasi puhdistusta ja vapautusta -- hartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä, poikaansa kantaessaan.

Tämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli tullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan Budvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän laitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi pukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui niin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun kivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.

Laakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine, metsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu kattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.

Hänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt aivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa ohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen välillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin väsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa -- nämä olivat kulkeneet paljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas Nidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut ajatella, että Naakkve painoi selässä.

-- Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla. Ja vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen, oli paita varmaan hangannut ihon rikki.

Tiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen ohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat, jotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin -- raskaat lautapyörät tärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan. Kaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta pyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis -- muuten oli tämän puolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla vähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat hänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään tarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän kansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.

* * * * *

Vähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen vihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski lapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että Kristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän otti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä, ja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut ja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen. Päällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja irrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa. Kristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi syöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.

Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös -- näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui. Se oli Simon Andreksenpoika.

"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy; kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma -- että tapasin sinut -- mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani --?"

"Mitä sinä loruat --? kuinka olet voinut, Simon --?"

Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja katsoi maahan:

"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys", nauroi hän sitten. "Poikahan se on? -- Erlend Nikulauksenpojalla on onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin, nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.

"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina jotakin sanoakseen.

"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita täälläpäin."

Kristiina muisti nyt kuulleensa -- Husabyn tulopidoissa -- että Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.

"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti tällä kulmalla --"

"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.

Simon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:

"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta."

"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena", sanoi Kristiina. "Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan tuota naimaliittoa."

"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani -- pian se kai leviää tännekin." Hän mietti hiukan: "Gjavvald kuoli syksyllä -- hän putosi hevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen kuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on äkkijyrkkä rinne -- ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän kihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla Osloon." Simon vaikeni.

"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?" kysyi Kristiina arasti ja ahdistuneesti.

"Olisi mennyt", sanoi Simon. "Ja hän sai tälle pojan -- apostolinmessunpäivänä keväällä --"

"Voi, Simon!"

Sigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät kasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat ja lapsekkaat pienet hampaat -- niin oli Simonillakin ollut. Kristiina muisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli näyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli tutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset -- mutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja nauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin iloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon kiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan lakkaamatta -- Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan eniten Sigridistä.

"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä", sanoi Simon. "Siksi hän tahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan, ennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät toisistaan -- minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli -- aina he nykivät toisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat -- tämä tapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän kukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän oli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä -- No, hän ei pannut vastaan, onhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan -- hänelle ei vain kelpaa oikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia tauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun Sigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.

"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon -- Halfrid, vaimoni, järjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja silloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta."

He olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:

"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon."