Part 8

Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä -- isäntä itse istui vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona -- tämä kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä hänen kanssaan -- hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan. Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei muistuttanut sisariansa.

Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär -- sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.

Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä pappilassa -- kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.

* * * * *

Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin. Kuu oli häviämäisillään vuoren taa -- mutta tuhansia tähtiä säihkyi valkoisten harjanteiden yllä. -- Hän toivoi papin olevan kotona -- hän ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.

Mutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn lekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä -- ja huomatessaan, että tiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa Bjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.

Audun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä ääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle ajaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti hiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös tervehtien Vapahtajaansa.

-- Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, -- niinpä läheni loppu siis tuotakin vanhusta --! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien puolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen kohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.

* * * * *

Levolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:

"Tiesitkö sinä tästä -- että Kristiinan asiat olivat niin?"

"Etkö sinä tiennytkään?" sanoi Ragnfrid.

"En", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin joskus epäilleen asiaa.

"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan", sanoi äiti viivytellen. "Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten luulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme häitä --"

"_Siihen_ hänellä olikin syytä", virkahti isä hiukan pilkallisesti. "Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle -- vaikka sinä olet hänen äitinsä."

"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan turvautunut minuun."

Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.

Kristiina --, Kristiina -- hänen pikku tyttönsä --.

-- Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan kohtaan -- pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen mitään neuvoa -- ja niin se sai olla.

Isä meidän, joka olet taivaissa --. Hän rukoili Kristiinan ja hänen lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli pakko nähdä tätä talossaan.

* * * * *

Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut lähettää Erlendiä takaisin yksin.

"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend eräänä päivänä.

Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä. Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson varrelta -- hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.

* * * * *

He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen. Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää vaimonsa isää -- ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin, kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.

Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat -- ja hän tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän aivan sokeasti. Erlend nauroi sille -- mutta sanoi vain tuntevansa tuon kaiken itsestään.

He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti esiin kolme neljä metsäkanaa -- hän oli pannut ne sinne menomatkalla etelään -- pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.

Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.

"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi nauraen.

"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi Erlend, hänkin nauraen.

Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät välkkyivät kuin lapsen -- hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.

Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan -- nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos -- oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja käskettäväkseen, niin kukaties -- mutta nykyinen aika oli sellainen, että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa seikassa -- ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan mies.

Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:

"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, -- ennen kuin saavumme minun talooni -- että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."

Lauritsa oli vaiti.

"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, -- "että minä haluaisin nöyrtyä edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te katsotte minun tekoni ansainneen --"

Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin -- ja hymyili sitten omituisesti:

"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend -- minun sanoa ja sinun täyttää -- voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää tästä! -- Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut, Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä --"

"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."

Lauritsa kohosi istualleen:

"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina --?"

"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."

Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään. Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.

"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko talven niin raskasmielinen -- hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan. Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun luonani."

Lauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:

"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas terve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen", lausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.

Mutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä aivan varmasti -- vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti, jolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan valkoista olkapäätä -- etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi sellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.

* * * * *

Lauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen vuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä isänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan rupesi pelkäämään.

Kristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai jostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä hän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi käydä jälleen vuoteeseen.

Kyllä näkyi, että hän oli vielä heikko -- hän itki milloin mitäkin. -- Uusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin ollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa tälle -- mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi viimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.

* * * * *

Eräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida lapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja tervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana kapaloittensa päällä äitinsä edessä.

"Mikäs merkki sillä on rinnassa?" kysyi Lauritsa.

Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja -- näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:

"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki -- minä kouraisin sydäntäni, kun näin kirkkomme palavan."

Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan -- tai kuinka paljon -- tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut -- hänen oma lapsensa -- tehdä hänelle tämän.

"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei pitänyt hänen pojastaan -- Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä", pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi -- oletteko milloinkaan nähnyt niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:

"Haavard, sinun veljesi -- toinen poikamme -- oli kovin kaunis lapsi."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:

"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni --?"

"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. -- Nyt sinä et saa taas ruveta itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.

* * * * *

Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti, että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi Erlend oli häntä ensin kutsunut.

* * * * *

Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa, joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli. Se oli uusi pappi, Sira Eiliv --. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.

Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni, pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen -- sellaisetkin, jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset -- kuin keltaisenpunertava hiekka -- ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.

Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin, mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.

Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle -- Sira Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla, sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla -- mutta pysymään kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.

Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla -- sydämen uhria ja pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.

* * * * *

Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan ollut -- pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa, mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa, ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli -- silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret, valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä -- hän oli niin kainon ja hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään. Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.

Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän istuessaan illoin tuvassa --, kun siellä oli pelkästään miehiä. Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta toiset nauroivat hänelle.

Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla elukoilla -- hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.

Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.

VI

Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen Seljamiesten-messun -- lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa ollut kaupungissa.

Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun. Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä -- hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin vuosikausiin.

Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.

Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta kappaleen matkaa taemmaksi -- hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät jännityksestä.

Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin -- he olivat jättäneet messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.

Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös metsään.

Erlend jäi seisomaan paikalleen -- pelottavan kalpeana kasvoiltaan. Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa koivua -- se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.

Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.

Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, -- sitten hän viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.

Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen -- katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.

Erlend kohotti hiukan päätään:

"Gunnulf -- oliko tämä tarpeen --? Oliko tarpeellista vaatia häneltä tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle synninpäästöä?"

Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:

"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen sielumessun ja haudan vihityssä maassa -- minä ripitin syntini Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"