Part 7

Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas -- mutta se oli niin toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran, kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää. Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju. Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren kankaan värjäämisessä -- sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten haju.

* * * * *

Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen -- oman seurakunnan ja Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon. Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento -- tupa oli väkeä täynnä, ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä ei käy nopeasti -- mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa, lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa poskelle.

Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma -- mutta naiset sanoivat, että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.

Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena. Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa, jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada maistaa -- se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.

Voi pyhä neitsyt Maaria -- vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä autat minua -- voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti --.

Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa --

Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.

* * * * *

Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään -- tämän elämä ei ollut niinkään helppoa, arvelivat he.

Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva kiireesti hänen luokseen.

"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend -- olemme koetelleet kaikkia keinoja. Lähde mukaan -- ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki -- mutta joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"

Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa, silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.

Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn, painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja toiseen -- mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.

Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä; valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä kasvoilta -- tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.

"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä naisen saadessa lapsia."

"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa. "Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin --"

"Ooh --!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.

"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät pois.

"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun luvanneen -- että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi -- silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.

Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten hän pudisti kiihkeästi päätään.

"-- Minä olin linnassa sinä yönä -- minun miehilläni oli vahtivuoro. Se tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina --"

"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa. Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.

"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.

Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa Erlendin mennä.

Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi hän 'ei' -- ennen kituisi hän kuoliaaksi --

Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti etelän puoleista rakennusriviä kohti.

Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas keltaisenpunainen -- kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale lehtimetsän kohdalla -- ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen tuntu.

Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen, kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä -- silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen jähmettyneenä. Hieho makasi maassa -- se eli vielä, mutta utareet ja toinen kylki oli syöty --

Kristiina, omani -- oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend pakeni takaisin kirkkoon.

* * * * *

Palvelijat toivat iltaruoan tupaan -- he eivät laskeneet alas pöytää, vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen eivätkä puhuneet keskenään.

Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän kirja kädessä -- hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.

Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui. Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan penkiltä ja hävisivät ulos.

Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään. Hän jatkoi taas rukouksiaan.

* * * * *

Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle -- unissaan. Hän nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui jälleen.

Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.

Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat mustat.

"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään, Aan?" kuiskasi hän ukolle.

"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.

"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"

"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena. Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän. Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti. "On kohta aamu --"

* * * * *

Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun almunanojain penkille -- hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin, huntu oli liukunut niskaan.

Miehet nousivat -- he tulivat hitaasti häntä kohti.

"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme jaksa enää --. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf -- ei sitä tiedä, mikä tässä vielä on edessä --"

Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.

"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä ovessa -- Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten keskellä -- Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.

Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut olla tällaista!

Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.

"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa -- Jumala, Jumala, auta --"

"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin. Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja -- hiusrajasta ja huulien välistä, mistä valui kinaa.

Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:

"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun --"

Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän raosta.

Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista. Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä -- hän aikoi katsoa ylös; silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan -- hän ei uskaltanut kuulla totuutta.

Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen. Erlend hyppäsi pystyyn.

Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan. Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti teuraseläimen sisälmyksiltä.

Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:

"Kristiina -- sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan -- hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se hengittää -- Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"

Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, -- siitä oli irrottunut ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.

Muodoton sikiö liikahti -- äännähti -- ojensihe ja kehkeytyi pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto -- sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli täydelliset sormet ja varpaat -- se sätki ja pihisi hiukan.

"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla, särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti Kristiinan heidän käsiinsä.

"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.

Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön ja rauhan virtaavan ruumiiseensa -- hänen päälleen oli asetettu pieniä pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty mattojen ja nahkojen sisään.

Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua. Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota hän ei oikein tuntenut.

-- "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --"

Jossakin liikuteltiin vettä.

Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.

Kristiina oli saanut lapsen -- se se nyt kirkui niin, ettei papin sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin -- hän ei välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.

Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:

"Sen pää -- sillä on niin kummallinen pää."

"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään ihmeellistä -- tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti henkensä puolesta."

Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen sydämessään olisi liikahtanut -- jokin -- tuo oli hänen poikansa, ja se oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.

Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili -- hän otti pienen valkoisen kääryn Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät vaatteiden keskeltä.

Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot näin harmaina ja kurjannäköisinä -- missä, sitä hän ei nyt saattanut muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen -- mutta hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa -- pappi oli laskenut toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät, laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili kauniisti ja lämpimästi.

Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.

"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo kastettu."

Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä. Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.

Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille -- se olisi ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja siksi, että hän oli pojan kummi.

"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.

Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen kasvoja vasten:

"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän laskien pojan taas Kristiinan viereen.

"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa viereen -- hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen, kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.

V

Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:

"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan voinnista."

"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika talossa."

"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän pelkää varmasti --"

Erlend ei vastannut mitään.

Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä, lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:

"Kas niin, Kristiina -- tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä --"

Kristiina sävähti punaiseksi -- hän oli säikähtyneen, mutta myös iloisen näköinen.

"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti. "Minä vien itse sanan."

Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.

"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."

Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.

"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"

"Ei kukaan", vastasi Erlend nauraen. "Pitäisihän sinun jos kenen tietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla."

"Se on mielestäni varomatonta", arveli pappi. "Sanotaan Ylätunturin metsässä olevan nykyään paljon susia."

Mutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. "Luulisin ehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin kauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana."

"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival -- siellä on pahoja usvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata liikkua turvallisesti talviseen aikaan."

"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi", sanoi toinen itsepäisesti, "jos minun olisi pakko viskata omani pois -- jonkun haltiattaren niskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei sovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä sanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä mukaiset sakot -- mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman mieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden."

Siihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti palvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.

* * * * *

Taivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä iltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui ja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.

Jørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa, pilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa kirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen tulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina kuuleassa hämärässä -- ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa pihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden keskellä.

Vastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän jäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli vierasta vastaan -- appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen seiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan vävynsä -- ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.

"_Sinäkö_ siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin --? Onko -- onko jotakin --? Mistä syystä sinä taivallat näin --?" kysyi hän sitten.

"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina sai pojan Maarian-messun aamuna. -- Hän voi hyvin", lisäsi hän joutuisasti.

Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa kovasti alahuulta vasten -- hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.

"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.

Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä. Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.

"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä -- mene tiehesi!"

Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt poveen. Lauritsa osoitti sitä:

"Oletko satuttanut itsesi --?"

"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla pimeässä."

Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen äidilleen --", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle. Ragnfrid katsoi kummissaan miestään -- sitten hän tunsi Erlendin ja tuli kiireesti tätä kohti.

Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin sanoessa lopuksi:

"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti täältä syksyllä -- ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."

"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet luotamme."

Lauritsa palasi:

"Tässä on ketun ihraa -- huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy. Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo poskesi pehmeäksi -- miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin katsomme."