Part 6

Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli samanlainen kuin Erlendillä -- ajeltua papillista päälakea ympäröivä tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan Baardinpoikaa -- Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin -- nuo ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat samanlaiset kuin Aashild-rouvalla -- merenvahankeltaiset ja loistavat.

Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin kanssa.

Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään -- eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat, valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.

* * * * *

Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt talossa olevankaan sellaista.

"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:

"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan? -- Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"

"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin -- joka oli tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin noutaa sen tänne?"

"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.

Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen. Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi -- hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.

Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko aikanaan.

Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja hän oli utelias näkemään.

"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi, mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä sekä kirjoitustaidostaan.

Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä -- hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret värilliset alkukirjaimet.

"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi Gunnulf.

Kristiina luki puoliääneen:

Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele. [Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni.]

Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]

Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me. [Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani. Psalmi 51.]

"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen. Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.

Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta -- ja heti sen jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena -- hän oli kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta. Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he olleet tavanneet toisiaan siellä.

"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun saapuessasi kotiin -- nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut --."

"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo huhu."

"Ehen, poikaseni -- minä en laita luitani liian likelle herra arkkipiispaa, jos pääsen pakoon -- hän on korventanut nahkani jo kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät langostani, kultaseni -- huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme --"

Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.

Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut. Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella veljensä kättä.

"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta -- älä ollenkaan vastusta, kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"

Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä päin:

"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän kihlasormusta.

Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli, sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin --"

"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi näppäillä:

Kuningas Olavi Haraldinpoika ajoi metsässä miehineen, silloin näki hän hiekassa jäljen, tää on tarina entinen.

Lausui silloin miehistä muuan, ratsun paikalle ohjaten: Lienee kaunis kantaja kengän, pieni, purppurasukkaimen.

Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen pappiin -- pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta Gunnulf hymyili -- ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina äkkiä.

-- "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen, kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.

Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:

Oli kuningas matkalla pohjoiseen --

Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin: "Vei haukka puolison viereltäin!"

Kävi kuningas haukkaa kiidättämään, mutta haukkapa ilmahan siintävään.

Se laskihe tarhaan kukkivaan, mi ihaninta on päällä maan.

Sali ilmava kohoaa keskeltä sen, punapurppura peittona patjojen.

Ken ritari kalvas tuo verissään? Hän kuningas oiva on paikan tään.

Sinivaate peittävi kuninkaan, "Corpus Domini" vaatteessa luetaan.

"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.

"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili yhä kieliä.

"Kuulehan, veli -- yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn -- väsyttääkö sinua, vaimoseni?"

Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:

"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."

"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.

"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu niin kummalta ristiluissa."

Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä. Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin. Onko hän odottanut jo kauan?"

Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:

"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.

"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen -- pitääkö sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun parhaimmat emännät."

Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:

"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin -- ja lähetän miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"

"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään Erlendin ottavan päällysvaatteensa.

Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:

"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi, Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi Kristiina. "Mutta ei ennen aamua -- en tahdo, että hänet herätetään kesken unta minun tähteni -- hänellä on niin paljon huolta."

Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.

"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun vuokralaisesi vaimo --."

"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.

* * * * *

Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi. Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan sitten kun tahtoi saattajia sinne.

Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.

"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.

"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin -- hänen omat silmänsä olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko -- ovatko Erlendin toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"

"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja tyttö Strindissä -- talossa, jonka hän omisti siellä kerran. -- Onko sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?" kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.

"On", vastasi Kristiina.

"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään -- hän on aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että sinä jo tiedät kaiken tämän --"

"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa", sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."

Gunnulf sanoi hiljaa:

"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo Aashild-tädin juttu -- setämme kuoli, ja sanottiin -- olet kai kuullut siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin -- hän hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.

"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan -- tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse. Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon -- he asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan, kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.

"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, -- älä unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken tottelematon poika -- isä asui silloin meidän kaupungintalossamme --, ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt, oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.

"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?" sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:

"Ei, ei, älä jätä minua --!"

"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo noin sairas --"

"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen. "Gunnulf --!"

Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.

"Kristiina -- muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin muidenkaan vaimojen --"

"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli Erlendin jalkavaimo --"

"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta hänen oli mahdoton pitää -- arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä, että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea vaimo."

"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa -- en uskalla nähdä mitä olen tehnyt."

"Herra armahtakoon, Kristiina -- sinä et tiedä mitä sanot! Voitko toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"

"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen tarjoaman juoman -- se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf -- että kun joutuisin näkemään, mitä olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."

"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."

"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti. "Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle -- hän oli luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä -- Huomasin hänen kavaluutensa -- huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven laidalle. Mutta minä halusin juoda -- minusta oli sama elinkö vai kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan. Silloin tuli Erlend sisään -- hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi -- kiihotin Erlendiä -- ethän sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä Erlendin puukolla -- mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun salaamiseksi --"

"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti. "Ymmärrän -- hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin --"

"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä -- rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa häntä -- menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista -- lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä, että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on -- kukaan, joka ei tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää, että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa --"

Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.

"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."

"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.

"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi vaimon riutuneille kasvoille.

"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."

"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi molemmin käsin. "Syntieni saastuttama --"

"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle. "Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä --"

"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä -- mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin -- Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja pappi vihki meitä -- pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan -- kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi -- olen pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua kohtaan kuin ennen -- en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin hän kävi illoin luonani Skogin parvella --"

"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa ajatella sitä nyt --! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka säälii jokaista surevaista."

"Etkö sinä käsitä -- minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä --"

"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo riittäisi sitä sovittamaan?"

Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.

"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia. Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit, jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät -- kun vain heität pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi suurempi' --"

Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän ajatteli, että _näinkö_ Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa muuttui kalpeaksi ja kovaksi.

Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari naista hääräili huoneessa.

Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni häntä vastaan käsi ojossa.

"Kiitos, Audfinna, että tulit -- tiedän, ettei teillä kotona ole helppo tulla toimeen sinun poissa ollessasi."

Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:

"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen joku, johon hän voi luottaa -- hän on vieras tällä seudulla ja kokematon."

"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen unijuoman -- hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi alkaa."

Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja, joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi neulat sairaan tukasta.

"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille. Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein oli."

Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti hänet hyvin.

"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti -- ja koeta nukkua, jos voit."

Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.

"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.

"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan lapsi vierelläsi -- ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen Kristiinan kädet taas peiton alle.