Part 5

Baard-herra seurasi häntä katsellaan -- hän näytti niin säälittävän vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos.

Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi miehen kysyessä oliko hän sairas.

Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan -- hänen oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren alla, oli hänen luullakseen lapsen pää -- hän kuvitteli, että sen pieni musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä -- se koski kuten ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.

"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää käsivartensa hänen olkapäänsä alle.

Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut tapahtua kotona -- siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa. Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria kartanossaan -- rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.

"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.

"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi, millaista elämää -- vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan sanantuoja -- Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme --"

Erlend vastasi hiljaa:

"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun isäsi edessä. Hän on kunnian mies -- mutta minun kasvatusisäni ei ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen aikaan syntyi Ulf --"

"Sitä suurempi häpeä -- elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa --"

"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua", sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät kaksikymmentä vuotta keväällä -- ja johan sinua on täytynyt pitää aikuisena erinäisiä vuosia --"

"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."

Erlend ähkyi ääneen:

"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. -- Mutta sinä olet elänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita -- ja hän, niin miehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin ikämies."

"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?" sanoi Kristiina pahastuneena.

"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta", sanoi Erlend epätoivoissaan. "Hän oli Holmin entinen apotti. -- Voi, Kristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä olet menettänyt järkesi."

* * * * *

Munan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. "En voinut ajatella, että sinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina", sanoi hän vakavasti silittäen Kristiinan poskea. "Muuten olisin pitänyt paremmin kurissa kieleni."

Hän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun Orm kuljeskeli täällä -- paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi lähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa. Tämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään Munanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon -- hän oli alkanut pitää poikapuolestaan.

Nyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä ei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan silloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki koiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen -- ja sitten hän meni maata -- kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla levolle -- ja nukkui sitten.

Kristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti. Mutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut, miltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä vaivattomasti.

Nyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden hajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti mitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He eivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan -- heillä oli ollut muuta tehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä --

-- Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin palvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja he alkoivat puuhata omissa askareissaan -- leikellä nahkaa, valmistaa taloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä -- siinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta juomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko toisella jano -- sellainen oli tapa.

Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen kauniita nimiä -- kuningas Osantrix, ritari Titurel -- kuningattaret Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. -- Mutta toisina iltoina kerrottiin kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.

Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan. Isä ei ollut niin saita -- hän soitti hyvin kauniisti harppuakin --.

Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi lanteitaan takaa.

"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet; kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä, oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana -- rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.

Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa, käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä, että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin kruunupää morsian, hiukset hajallaan --

"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen, mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin pientä pahaa -- puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita, tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha -- sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan lastaan.

Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin -- seuraavaa kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä kotiin.

Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt -- hän ei luullut äidin jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.

Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä pelotti -- hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä -- nämä vain alkaisivat pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata -- Kristiina muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse -- toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.

Eihän nyt aina sentään sattunut samoin -- hän oli kuullut äidin ja toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan, vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen, että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa häntä selässään.

Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan -- silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli tulossa tänne -- hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan -- hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee -- Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna anteeksi, äiti --

Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.

Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua -- hän hengästyi, tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä -- hänestä tuntui kuin pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä pelotti hiukan -- mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen -- eikä hän malttanut keskeyttää kulkuaan.

Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa. Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle -- istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.

Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten hänen perästään.

"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"

Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan -- täristen, silmät säikähdyksestä selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.

"Ja vielä metsän läpi -- ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi. Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa -- miten voit olla niin mieletön!"

Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä -- hän katsoi Kristiinan laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:

"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, -- kyllä meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa ohjaten.

Se oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki paljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan yltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset kengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.

Ja vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa, kantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä olutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla ihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä oli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei olisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun hän odotti lasta -- läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana. Seudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan elävän olennon suojelematta -- vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita, jotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää siinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt vaimoonsa ja koko naimakauppaan.

Mutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja juomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti -- sillä hänellä oli sellainen ruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään. Tämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja sanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan ihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi mennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja halpaa.

Vaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista kotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi tarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi aavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta kodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että tuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, -- ja niin hän houkutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen huumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä kertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten hetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan sydäntään tälle kelpo vaimolle.

Räppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi, että Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat metsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän alkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan loistavin silmin -- näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan Husabyhyn tultua.

Äkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä nähty kartanon emäntää -- tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos. Kohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän laski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten --: hänen täytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan suustaan.

"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.

"Kyllä, en häpeä sanoa sitä." Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. "Ei ole tainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen lähteneen metsään --"

Audfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui vaimon käteen.

"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi", sanoi hän.

Sitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan hänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut Kristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi, jonka he viipyivät tuvassa.

Sitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät kaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää miehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.

Miehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut omat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa vaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen pimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.

Silloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka kasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi -- niitä oli useampia. Erlend pysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän ristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. "Jos sinä nyt olisit -- ei mitään --!" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti, että tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja ponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät suksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet ojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti -- niin lähellä, että he väliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.

Astuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan tuhkanharmaat. "Tämä oli vihoviimeistä --", sanoi eräs ja oksensi samassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä sänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea pelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että kaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.

Heidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.

"Miksi sinä teit tämän?" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut, sanoi hän vielä hiljemmin:

"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?"

"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?"

"Mitä sinä tarkoitit -- kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin ratsastaa sinun luotasi -- sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties odottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?" kysyi Erlend yhtä hiljaa.

"Minähän puhuin suutuspäissäni", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi. Sitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui hiiskahtamatta häntä kuunnellen.

"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona minun luonani Husabyssä", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen pimeässä.

"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää", kuiskasi Kristiina epävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten kietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä kiihkeästi.

"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun sinua löin", sanoi Erlend matalalla äänellä. "Pitkävihainen olet, oma Kristiinani --"

Kristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän pyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli huomannut hänen olevan raskaana.

Mutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui kaikkia vihojaan.

IV

Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja paastonaika, ja hän odotti yhä.

Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa tietämättä mihin ryhtyä -- häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä mihinkään.

Valo lankesi sisään räppänästä -- ulkona tuntui olevan oikein keväistä tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.

Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle -- häikäisevässä auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä -- ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja tanssi koleahkossa kevättuulessa.

Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä. Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.

Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin, joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.

Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.

"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina Lauritsantytär?"

"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf --", vastasi Kristiina hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"

"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin vaimo!"

Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.

"Täälläkö sinä olet, sukulaismies -- olin odottanut tapaavani sinut naineena ja talollisena miehenä."

"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."

"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf", vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se olisi annettu itse sielunviholliselle. -- Eikö Erlend ole kotona?" kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän kääntyessään kartanoon päin.

Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.

Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi -- mutta hän näytti paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi, ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.