Part 4

"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet viedä sinut"?

"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget --. Tunsin erään munkin, joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli kovin hyvä. Hän kertoi --. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan. Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea. Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem -- ja lammas määkäisi: Eamus, eamus --"

Orm hymyili pilkallisesti:

"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa --"

"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm", sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun --"

Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän puhtaaksi.

"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.

"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.

"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten palvella muita pyhien aikana."

"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.

"Se on toinen asia -- sinähän olet Husabyn poika."

Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:

"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä sarkahousu."

"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.

"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle tytärtään."

"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi Kristiina lyhyesti.

Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.

Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:

"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."

Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.

Sitten he istuivat lieden luo -- Kristiina selkätuoliin ja poika kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika hiljaa:

"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"

"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.

"Jotakin -- kerro satu tai muuta sellaista -- joka sopii jouluyönä", virkkoi poika hämillään.

Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla käsillään kaiteiden eläimenpäihin:

"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi, että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan -- hän oli ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi on Glastonbury -- nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo pensaat --. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa. Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä -- hän oli eräs kristikunnan seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.

"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."

"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona, ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia --. Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville, onko totta, että se on tehty lepästä?"

"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."

"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään --"

Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:

"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."

Orm nousi.

"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär." Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten sarven Kristiinalle.

Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.

Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!

Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet kintaat pöydälle.

"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän jäävän yli päivämessun."

"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."

"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.

"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin -- ja ihmiset töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua --. Ei minua haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."

Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä Erlend ei ollut tehnyt hyvin.

III

Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan ja oli huonolla tuulella.

Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla, että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä, että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.

Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania, jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan Husabyn pyssyä.

"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin. Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka jokin ritariparven kaaripyssyistä."

"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.

"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."

"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli korskea ja vihainen.

Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi. Erlend jäi paikalleen seisomaan.

"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.

"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi vaimo.

"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä puhunut tosissani silloin?"

Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta. Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne putoaisi pois hänen nukkuessaan.

Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:

"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina -- ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.

Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät tyynesti ja arvokkaasti.

Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen Erlendille herttuattarelta -- tämä oli kysynyt, missä hän viipyi morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin sydäntalven aikaan -- ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän terveiset.

"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.

"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora, Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas -- noissa vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen -- hän tahtoi näet päättää päivänsä.

Kaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia paljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui pahalta, ja häntä alkoi viepottaa -- hänen silmissään musteni. Munan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan yli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän näköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma, että Erlend piti serkustaan.

"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena", virkkoi hän. "Ihmiset säälivät Tora Guttormintytärtä -- hänen miestään sanottiin hurjaksi ja kovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan. Niinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään purkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on pahinta, jos hän kadottaa vaimonsa --"

Baard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.

"Herra varjele tätä minun suutani", sanoi Munan-herra hiljaa. "Minä en opi ikinä pitämään tukossa kitaani --"

Kristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi, mutta huoneessa oli kovin kolkkoa -- kaikki olivat niin kummallisia. Hän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.

Munan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:

"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että pistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa pureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia näin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja minun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä kaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään."

He istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat seinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui ulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.

Kristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten vaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika sanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä, että Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.

Munan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset korvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli aina tiellä pöytään ruvettaessa.

"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän. "Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian vyötäröltä, sinä Kristiina -- minun laitani on hullummin. Et taida uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä ohut lanteilta kuin tuo Erlend --"

"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."

"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä pystyssä, kyllä vain -- istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi. Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista -- olet jo ikämies, poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta -- ennen muinoin kun _sinä_ istuit _minun_ pöydässäni -- ja viivyit vieraanani viikkomäärin, etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.

"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa -- mitäs sanot, sorja sukulaiseni -- et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa, että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat, että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän -- eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta --"

Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä -- siinä istuivat nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.

Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen kuulivat:

"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa Bjørgulfinpojalle."

"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä pitäisihän sinunkin tuntea minut."

Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:

"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon -- ei, nyt _minä_ kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit. -- Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon sukulaisen --" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.

"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies -- ja onhan minun ja Husabyn välillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta pois -- että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava minulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen -- tuossa on --", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan eteen. "Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna --"

Häpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin. Hän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat vieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet tällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina ottaisi tikarin vastaan: "muuten Munan ei lopeta koko yönä."

"Enkä minä tahdo sitäkään salata", jatkoi Munan, "että suon sinun isällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi tyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies -- me emme kelvanneet hänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi Erlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä muuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle, 'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä neito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' --"

Kristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta pöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.

"Hillitse itsesi", sanoi Erlend kiivaasti. "Älä välitä Munanista -- näethän, että hän on kauheasti juovuksissa."

Kristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei hän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.

Baard Petrinpoika sanoi raivoissaan:

"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi -- mutta luulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta puheilta."

"Sanoitko sika -- niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin sinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää -- eikä Erlendkään -- me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi."

"Munan!" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. "Nyt minä julistan kotirauhan kattoni alla!"

"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on siittänyt porsaat -- sioista puhuen!" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin että kupit ja lautaset kalisivat. "Eivät meidän poikamme kulje renkeinä sukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa pöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta sellainen olisi suuri häpeä --"

Baard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet törmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle kyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.

Kristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran hän vilkaisi Ulfiin -- tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua. Sitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia vasten.

Erlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän Munania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä -- hän tuli itse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia, niin että tämän suusta purskahti verta -- silloin Erlend mätkäisi miehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä -- ja seisoi siinä puhkuen kuin palje.

Toinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti hänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania kohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend oli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa -- hänen vahva, raskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa naispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä näyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.

Silloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin tyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.

"Lopettakaa nyt jo", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään. "Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin vanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle."

Miehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa kuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen paneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet etelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat häneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.

Erlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui samalla paikalla.

"Kasvatusisä!" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen vaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat hänen poskiaan pitkin.

"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen, tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."

"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit -- ostit halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut sitä ja pannut sen hyvään kuntoon -- minusta oli oikein, että veljeni perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se -- eikä minua haluttanut jäädä talonpojaksi -- kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle töllistämään alas Hestnaesin pihaan -- olin joka päivä kuulevinani miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian suuren lahjan äpäräpojallesi."

"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."

"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa -- niinkuin talonpoikaisnuijaa, taisi Paal kerran sanoa."

Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin puoleen:

"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"

Näin sanoen hän lähti huoneesta.