Part 37

Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan -- hän pelkäsi jotakin, mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa, joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi väliin jonkun lyhyen kaskun -- hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne eräältä papilta Bergenissä.

Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:

"Senkin --!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin -- tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän kääntyi Simonin puoleen:

"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa naapureittenne luona -- te ja Erlend -- ja hänen vaimonsa ja heidän monet poikansa."

Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään Erling-herraa. -- Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa --

* * * * *

Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein siltä kuin rupeaisi satamaan lunta -- taivas oli tasaisessa pilvessä ja ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea. Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut -- kasvojen yläosa oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan ja käyttäytyi -- hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet hänelle ruokaa vankilassa -- aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat -- oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden. Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen, ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko -- haukkaamaan suurusta -- ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin, molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi, paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä. Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi. Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla, vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa -- mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin tähdet.

* * * * *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan -- Ketil Skogista, Markus Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua, ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan -- heidän vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista -- Erlend ja Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän nauraessaan.

Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt -- vain ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää -- kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.

Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin. Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, -- eivätkä nuo kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen -- ja hän muuttui yhä enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi. Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja istui nyt leikitellen hänen sormillaan -- he istuivat siten, että heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä -- ja kun tämä kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.

Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.

"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan.

"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen -- sinä taidat olla yhtä huoleton taas", sanoi Munan suutuksissaan.

"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"

"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä -- koko menestyksesi on mennyttä --"

"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina nauroi hiljaa ja herkästi.

Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen -- hän tahtoi olla rauhassa.

Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut -- taikka kuin hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut silloinkin -- kun hän petti Simonin -- häpeämätön taikka viaton, ei hän tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei hän ollut häpeämätön -- ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle -- Erlendin tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä -- ja hän oli astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.

Mitä hän tässä houri -- Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä tajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa -- sama se hänestä. Kuuluiko se häneen, vaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa -- sittenhän niitä oli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen ei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä nopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa -- hänen jälkeläisensä saisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä -- kaikki oli yhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää -- mutta hän tunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen -- ja silloin hänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.

"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?" sanoi Munan pilkallisesti.

"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut siksi!" nauroi Erlend.

"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies --"

Toiset nauroivat.

Erlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:

"Nukutko sinä, lanko --?" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen edessään pikari kädessä. "Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen kaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni -- ja minä iloitsen siitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin veli -- ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt pääni. -- Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni --"

Simon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa -- Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa aukenivat.

Simon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi maahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan seisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä sitä itse -- ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet mitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle -- mietti hetken -- ja lähti sitten lankonsa jälkeen.

Simon Darre seisoi parven portaiden alla -- Jon Daalk talutti parastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin tullessa häntä kohti:

"Simon! Simon -- minä en tiennyt -- en tiennyt mitä sanoin!"

"Nyt tiedät sen!"

Simonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta toiseen.

Erlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti kuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend hytisi kylmästä.

"Minne -- minne sinä lähdet?" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja hevosia.

"Hakemaan toista majapaikkaa", sanoi Simon lyhyesti. "Pitäähän sinun ymmärtää, että täällä minä en viitsi olla --"

"Simon!" huudahti Erlend. "-- En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen sanomattomaksi --!"

"En minäkään tiedä", vastasi toinen äskeisellä äänellä.

Parven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä -- hän kumartui kaiteen yli ja katsoi alas:

"Sielläkö te seisotte?" kysyi hän kirkkaalla äänellä. "Mitä te teette siellä ulkona tähän aikaan?"

"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa -- kuten siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.

"Mutta, hyvänen aika -- sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli Kristiina naurussa suin.

"Niin -- sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi Simon äskeiseen tapaan.

"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.

"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin -- tämä seisoi siinä kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan, Erlend -- vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin -- että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut -- tietävän -- tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi lyhtyä.

"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä -- ja nämä kaksi kaipaavat kovasti sänkyä --"

"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. -- Sinä näytät surulliselta", kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta. "Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.

Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.

Simon kulki tallia kohden -- hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille, mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen himmeää kuuta ja lumen tuloa -- sitä alkoi nyt sataa suurempina hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään; sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa heidän makuupaikkansa oli.