Part 36

Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja tarttui häntä hartioihin -- nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa. Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen. Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. -- Simonin oli täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä -- oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien -- mutta oli sittenkin eksynyt pari kertaa.

Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä mukaan silloin -- ainakin kappaleen matkaa -- esimerkiksi Tunsbergiin.

"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa ensin --; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen Halfridin haudalla --"

Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:

"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin kenestäkään muusta sukulaisestaan --"

Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:

"Mielelläni, Simon Darre. -- On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.

Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu, etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin asunnosta -- hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta väkeä -- hän pääsi siten pitkistä puheista.

Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari. Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet, jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa -- aivan kuin houreessa.

Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän ei tiennyt mitä tulisi sanomaan -- mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.

Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen -- iltapäivän, jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli uskonut sen maksavan hänelle hengen -- mutta sanoi uhraavansa sen mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan --.

Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää -- mutta Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki -- oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet saatu -- lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta -- hän ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää aikaa.

Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid -- eihän se ollut synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni --! Ja sittenkin. Se oli salaisuus, se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen -- surustaan ja rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo; tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun -- mutta Halfrid oli jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta ystäväänsä --

Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas sormenpäänsä yhteen.

Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä seuraava hetki toisi tullessaan.

Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi. Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin lähtivät sateeseen.

Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla -- hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte -- tällä?"

Simon ei saattanut vastata sanaakaan.

"Luuletteko voivanne pakottaa minua -- tekemään tahtonne mukaan -- siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka -- sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi --." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.

Simon pudisti päätään:

"Ajattelin, että te, herra -- muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi puhtainta kultaa -- säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."

Herra Erling katsoi häneen -- eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti huuliaan kielellään.

"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika -- toivoin, että kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä vaikeina vuosina -- vailla muuta apua kuin taivaan Jumala -- että te tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa -- missä voitte. Kun ette voinut auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"

"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei hän, Halfrid -- mutta tätä _sinä_ tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo rouva, jonka _sinä_ sait vaimoksesi" -- hän nauroi vihasta -- "niin et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät -- minun puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin oli hänen tätinsä -- meillä oli ollut tapana -- se oli ollut sellaista, että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen keskenämme -- jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon _hän_ silloin, miksi piti olla niin --.

"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän miehen lohdutukseksi entisen sijaan -- sellaisen poikanulikan, joka makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet elättämään miehensä äpärälapsia --" Erling nakkasi kokoonpuristamansa sammalpallon luotaan.

Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan ja viskasi sen menemään:

"Minä tein kuten _hän_ pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me -- olisimme --. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus -- on vieläkin rumempi --"

Simon taivutti jäykästi päätään.

Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.

Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:

"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika -- Erlendin viattoman vaimoraukan tähden --. Hän suree itsensä kuoliaaksi --. Minä en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen --"

Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi puhua:

"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt -- hän on kaunis ja arvokas vaimo -- ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte -- tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi -- siksi, että minun täytyi tyytyä setäni määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme toisiimme --. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet -- näin omituiselle keskustelun alalle -- ja nyt saatte sietää, että minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend joutui naimisiin hänen kanssaan -- että tuon liiton solmiminen oli tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti -- mutta hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään -- hän kuului valinneen toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin -- olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle --" Hän vaikeni äkkiä, katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.

Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa, sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:

"Niin, hänet oli luvattu minulle."

Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon, kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen -- mutta kuljettuaan kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi Simonia luokseen.

Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet. He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:

"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin lähdemme kaikki neljä yhdessä."

Simon katsoi Erlingiin -- hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin kauheasti.

Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi, etteivät he voineet katsoa toisiinsa.

Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita -- tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan -- hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti reisiään ja sanoi:

"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan --"

Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa kiinnitti siihen kullattua kannusta -- näytti siltä kuin herra Erling olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi omituisen äkäisesti:

"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta yhtä minä pelkään -- ettei hän tiedä lopettaa aikanaan --."

Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään. Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille -- kun hän kerran oli ryhtynyt sitä ajamaan.

Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata itselleen komeamman saaton ja ulkoasun -- Simon Darren, Formon herran, ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo. Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.

* * * * *

Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita hän oli.

Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen. Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi, ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista, niljaista ja sairaalloista -- ja nyt hänen edessään seisoikin yksi kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa -- kuningas näytti hyvin miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa notkeudessaan.

Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi kullattu vyö -- hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista, niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti. Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.

He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan etempänä ja menivät ulos.

Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen ryhdin ja käytöksen -- hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan -- tavallaan huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän palon -- jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään epäselvän ja uhkaavan kapinan -- halun -- hän ei ollut syypää mihinkään tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan häntä hiljaisella tulella.

Hän nousi toisten noustessa seisomaan -- kuningas Maunu oli kohonnut paikaltaan.

"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin -- samat miehet eivät voi palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten -- vaikka hän onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. _Ketkä_ ne miehet ovat -- sen minä aion kuulla Erlendin suusta."

"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy --"

"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai minut myöntämään hänelle turvaluvan -- mutta ei hänkään ole pitänyt minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" -- Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle. "Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan, että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa -- mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon Andreksenpoika -- tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla -- eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"

"Minun ajatukseni on, herra kuningas" --, Simon oli astunut esiin ja kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista. Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."

"Niin on asia, herra kuningas", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen, "ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä kuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen --"

"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja maankavallukseen -- kun asiaa tarkemmin ajattelee?"

Silmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt neuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:

"Te, herra, olette kuninkaamme -- jokainen odottaa, että te rankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada selville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että ne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse astuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita miehiä asiaa tutkimaan -- mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin keinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista."

"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?" kysyi kuningas jyrkästi -- punastuen samassa.

"Simon tarkoittaa", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, "ettei teidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi Erlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen miehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset voisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat --"

Erling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen näköinen -- mutta kuningas kysyi kuivasti:

"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?"

"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra", vastasi Bjarne.

Silmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling Vidkuninpoika:

"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole soveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä --"

"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa", sanoi kuningas kiivaasti, "jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan selkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan --"

"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu harjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan -- meidän kansamme on aina ollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta", sanoi Erling jyrkästi.

"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin", vastasi Maunu Eirikinpoika poikamaisesti nauraen. "Mitäs sanotte siihen, Simon?"

"Minä sanon, herra -- että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole niin varma turva -- päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo ja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa -- rahvaan ollessa voimattomana kannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne aikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra kuninkaan palveluksesta -- sillä silloin minä lukeudun mieluummin rahvaaseen."

Simon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut ensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:

"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika --? Tahdotteko viskata minulle taisteluhansikkaan?"

"Se riippuu itsestänne, herra", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi hansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori Bjarne esiin ja tarttui niihin:

"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!" Hän nosti ilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. "Jos tulee tietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian tarjottaisiin liian monta paria --. hyvään hintaan tietysti!"

Erling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää kuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea kohti ja sanoi: "Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken."

"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten heidän jälkeensä.

Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.

He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella -- kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen, mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he odottaisivat häntä majalassa -- heidän hevosensa olivat linnan pihassa.

Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta -- ja johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja -- Stig Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun, otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut sen jossakin Mandvikin lähistöllä -- vaikka Simon tiesi kuulleensa tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.