Part 35

Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino -- niin päätti Simon, että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut, että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan nimeä.

VII

Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta, hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja lohdutustaan -- mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä tunturilla -- hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta -- muisti miten tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun. Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo kävellä ja puhua -- mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa --! Minkähän verran nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen, haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi, palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona portaissa.

Joutihan hän myöhemmin -- sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä pois tai annettu hänelle takaisin -- ajatella lapsilaumaa ja sen muuttuneita oloja -- kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta, jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä, jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa -- ja niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä Erlendin omaisuudesta -- Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen, ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona. Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin sinne -- parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies, joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon -- Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista -- Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla -- he sanoivat itseään sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme -- alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti -- ja heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja asettanut vahvat vartijat ovelle -- hän uskalsi ottaa sen vastuulleen, sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.

Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja, joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan tietämättään -- vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.

"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.

Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen häpeän tunne -- häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja tunnusteltavaksi -- se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin. Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin ei hyvä peri! Se on varma.

Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.

Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen, kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.

Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta otsalta, -- ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.

Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta ja epäselvältä, kun hän sanoi:

"Käy istumaan, lanko --", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On tässä opittu uutta viime tapaamisesta --"

Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kun hän ei saanut vastausta -- Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa mitään -- veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan aivinahousut ja paidanrähjä -- noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu. Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta -- Erlendin kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.

"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi kerralla -- tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää -- kenenkään ei tarvitse pelätä -- minusta ei ole lähtevä mitään -- tällä tavalla --"

Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi, että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa -- hän oli täynnä itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.

Mutta Simon vastasi hammasta purren:

"Ensi kertaa -- ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav --?"

Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:

"Jospa minä -- voisin uskoa siihen -- yhtä varmasti kuin te! Mutta nuo miehet tulevat tuskin -- tyytymään tähän --." Sitten hän huomasi värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon -- hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.

Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten hän alkoi puhua hyvin vakavasti:

"Ettekö te ymmärrä -- että Maunun -- on tärkeä saada tietää -- mihin miehiin hän ei voi luottaa -- silloin kun nämä eivät ole hänen silmiensä edessä. Täällä on ollut -- niin paljon levottomuutta ja tyytymättömyyttä --

"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla äänellä:

"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin -- että harva välittää siitä -- miten minun on käyvä -- tiedän sen kyllä --"

Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi sitä -- eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta. Nyt hän puhkesi sanomaan:

"Miten sinä saatoit -- olla niin -- järjettömän varomaton!"

"En minä ymmärrä sitä itsekään -- nyt", sanoi Erlend vilpittömästi, "mutta -- tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi lukea! Hän tuntui -- niin oppimattomalta --"

Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:

"Lanko -- oliko -- oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"

Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:

"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme -- että joko hän ei olisi kyllin rohkea yhtyäkseen meihin -- tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa. Mutta älä kysy, Simon -- minä en tahdo sanoa mitään -- kenellekään -- silloin tiedän, etten ilmaise mitään --"

Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas -- hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen. Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:

"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää hänet Munanin luokse -- Skogheimiin -- kuuletko -- nuo ranskalaiset -- tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät -- eivät tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"

"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.

Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:

"Ajattelin yöllä -- niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme -- hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin -- päättäen hänen valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen -- seitsemän kertaa -- heidän lemmenriemumme tähden -- niin täytyyhän minun --"

Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana --.

Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:

"Nämä kärpäset -- ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä perkeleestä --"

Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan -- ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä muurin aukko ammotti paljaana -- edellisenä talvena se oli ollut tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä, mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.

Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen, ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet kuivaksi perästäpäin.

Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti. Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista hymyään.

* * * * *

Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen -- hän oli kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.

Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:

"Tahdotteko kuulla outoja uutisia -- Erlend Nikulauksenpoikaa on kidutettu -- linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."

Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan ympärille. Stig löi kätensä yhteen:

"Mitä hän on sanonut --!"

Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin. Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.

Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.

"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.

"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet kuraisia kylkiä pitkin -- ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin -- sillä päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat -- odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi kysyneet, miten se voi käydä päinsä --

"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan ja rauhan aikana -- muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian -- millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä -- hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta -- jos tämä mahdollisesti taipuisi sovintoon. -- Sen jälkeen on mies saanut virua Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla enimmän ajan -- asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen -- ja koettaa kuulustella Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion soturia kohtaan -- rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan häitä --.

"Mitä te sanotte tästä, herra Erling --?"

"Minä sanon --" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa: joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille Nidarosissa -- taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä, asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä -- taikka sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.

"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle -- Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin -- saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta ryhtymään asiaan --"

"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"

"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.

"Haftorinpojat ovat nuoria -- ja herra Paal on vanha ja raihnas -- ja toiset --. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran valtaa, kuninkaan armosta, mutta --. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa, ettei sellaista ole ollut kellään sitten -- miesmuistoisten aikojen. Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan. Katsokaa isänne sukua -- mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin, Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin -- kannattaako heidän rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne keinot ottavat aikaa -- ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru vie, ole jättävä asiaa kesken -- ilmeistä on, että kuningas on koettava hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita vastaan. -- Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on luvannut kirjoittaa -- mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan -- kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki --"

"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. -- Mutta etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia -- astuin minä esiin!"

Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:

"Onko -- Erlend puhunut?"

"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän rukoilevasti, "hän on sukulaisenne -- olitte ystäviä ennen --"

Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:

"Se on totta. -- Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden Ruotsiin -- lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin koskaan koeteltu -- ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään -- palata entiseen järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te, että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus -- ja että tuota ajatusta on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien asian hän on ajanut karille -- ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin Norjan rantaan nuo -- poikaset -- tuskin olisivat kyenneet saattamaan asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä olevia seikkoja. Niin se on -- siitä minä voin vastata. En minä, Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien harmien keskellä -- päinvastoin on minun usein täytynyt -- jättää syrjään omien asioitteni hoito -- jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät tämän, ja siihen minä saan tyytyä --!" Hän iski kätensä pöytään. "Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin -- ja joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn -- tuhat tulimmaista! -- että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"

Sitten hän sanoi tyynemmin:

"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne. Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."