Part 34

Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi, mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan -- mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.

Kristiinakin oli rauhallinen -- niin rauhallinen, että Simon jäi odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.

Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa, joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.

Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.

Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa, levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa, että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti -- alhaalla tummassa liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve törrötti valjuna katoilla.

Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan -- mies kumartui aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät -- ja jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen tervehdyksen.

Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.

"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.

Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa, ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi, mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan talossa.

Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.

"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän -- hän oli hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen, Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden vikaa -- Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen -- ja minä olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme -- ne ovat reippaimmat kaikista lapsistani -- sen minä olen sanonut aina, Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni --"

Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat ja kauniit.

"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan. "Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös -- ja hyvät naimisetkin minä hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä. Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa --. Ja niinpä minä ratsastan tänne vähän hupia hakemaan -- silloin kun tämä Brynhild on semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."

Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa. Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.

"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä -- äitipuoleni möi minut tuolle -- minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi --"

"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään --"

Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.

"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan. "Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää -- ja lapsillamme on paremmat ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla -- Jumala varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville! Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin vaimon nimen ja arvon -- ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen, ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa sinut lailliseksi vaimokseni -- en ole pitänyt kenestäkään naisesta niin paljon kuin sinusta -- vaikka sinä et ollut liian usein lempeä ja hellä minua kohtaan -- ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun muistoksi kirkkoomme, Kristiina -- ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.

Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:

"Ulf -- sukulaiseni ja ystäväni!"

"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin mielelläni hirteen Erlendin puolesta -- hänen ja sinun tähtesi."

* * * * *

Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.

Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa, kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan liikahtanut ainoakaan lihas.

Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.

Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi levollisesti:

"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me olemme tunteneet toisemme -- on, ellen muista väärin -- että sinä -- ettet sinä -- etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa --?"

Koko Kristiinan ruumis tärisi:

"Kyllä. Mutta --. Oi Erlend, Erlend, Erlend --!"

Toisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn -- Kristiina oli viskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää käsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat, tuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja pulppusivat purskahdellen ulos.

"Kristiina -- Jeesuksen nimessä!"

Simonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä heittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui hänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.

"Kristiina -- hillitse itsesi --" Simon puristi häntä sylissään ja huomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt pystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle -- likisti hänet silmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski hänet vuoteelle.

"Hillitse itsesi", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten ja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen ranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:

"Simon -- Simon -- hänet täytyy pelastaa --"

"Minä teen mitä voin, Kristiina -- nyt sinun täytyy hillitä itsesi!" Simon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi niin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut itselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski hänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva tahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi äskeisellä paikalla.

Simon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen asti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika tulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin näiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.

Kristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta puolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta, jonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut sanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa kannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos. Kristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi vieras mies hevostaan pidellen -- Simon veti kultasormuksen sormestaan, pudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.

Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:

"Sinä olet saanut pojan, Simon."

"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen, että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen -- ja silloin Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.

"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina iloisesti.

"Niin jää -- jos se on Jumalan tahto. -- Tänä iltana minä menen yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä iltarukoukseen.

Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas -- hän aikoi puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.

Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei. Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä, oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.

Silloin sanoi Kristiina:

"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko, on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."

Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä, että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:

"Olen ajatellut, Kristiina -- että ehkäpä Jumala on suova pojalleni paremman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä olemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi Erlendiä ja sinua."

Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja arvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka olivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti esille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään; sen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti raskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut Lauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin morsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti Simon pois.

Illalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle, makasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen tähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen kääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli ja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui melkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle ruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.

Hän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä siksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin tyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen pikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan isänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui niin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset leukansa alla -- ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä riviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli siirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän uskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi asti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen -- ensin Andres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres Simoninpoika -- ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli olla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen miehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin hänen julkinen elämänsä.

-- Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää kauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että Kristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar -- hänen parhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä --. Ja kuka sen tiesi miten kauan tätä oli jatkuva -- että heidän pitäisi elää samassa talossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon voinut unohtaa --; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa, ei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet aiotut elämään avioparina --.

Mutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa mitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus ja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan kahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi jatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa kiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä koituisi apua jo tällä retkelläkin.

Oikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja kuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen valtakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas, vaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon vaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies -- ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan Maunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa ja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin kavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka hän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja astumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen kuningas -- ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan mitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan häpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian ollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa -- sillä nuo kaksi näyttivät tuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli itse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin onnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat joutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.

Täytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä auttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria tai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa kunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.

* * * * *

Hän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja otti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja hänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen, jossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse parvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut portaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin elein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne Erlinginpoika.

Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten -- ainakin herra Erlingin ja Stigin -- arvaavan, minkä vuoksi hän oli tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan -- lieneekö hän ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen -- vastasi Simon, ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan kanssa.

Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia, ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia, Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.

Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies, joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen vaimonsa sukulaisten kanssa -- joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet Halfridin toisista naimisista -- että Andres Gudmundinpojan nuorempi poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan -- koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.

Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut siitä ajasta asti -- hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.

Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran, Erlingin ystävän luona -- suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati, ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.

Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten, kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla, suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva, suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.

Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli kokonaan rauhasarpien peittämä -- ihottuma kulki molempien korvien juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän taas työnsi sen ylös -- eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa. Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno -- vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin.

Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan -- mutta hän ei myöskään näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän. Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä -- mutta tuon hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.

Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi, eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta oli masentanut hänen mieltään.

Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan, mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista. Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin -- mutta uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä, haettavat Haftorinpoikain piiristä -- ja muiden nuorempien valtaherrain joukosta.