Part 33

Erlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän oli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu Eirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon Knutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen mielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista vaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime vuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän oli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi suojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat Skånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa, jotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat kansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet milloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä veroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli paljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli edellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös seurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja suosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat rikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin aseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.

Erlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan enemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten pohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa täyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka oli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme Haakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut kansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään velipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin vannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa, suojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan Jumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja kaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten tunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä ollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka Norjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa kuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.

Ulf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena hän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille kannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme. Näissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan mies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen -- hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja Greip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.

Erlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne Gjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän odottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan poikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi Arne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi -- arkkipiispa Paal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut suurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun vuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan oli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa avioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa -- vaikka huhuissa olisi ollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista tavoistaan.

-- Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä suurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti Simonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti langetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt olla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja Erlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi ja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.

Mitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan hyödyllisyydestä -- niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja tiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas astumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden aikana. -- Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.

"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?" kysäisi Simon hiljaa.

"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin heidän äitinsä."

* * * * *

Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.

"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti vienyt hänet mukanani maailmalle --." Hänen kasvoillaan kävi väristys -- ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea välittämättä toisista.

* * * * *

Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:

"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät häädetään sieltä."

"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa laaksossa."

Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään -- Munanin tähden, joka potki ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin mukaan -- Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.

Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään; Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti. Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja Bjørgulfin luostariin.

Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä -- Simon oli jo matkustanut kaksosten kera -- ripitti Kristiina itsensä tuolle hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen. Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut parhaansa mukaan Husabyn vuosina.

Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.

VI

Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti. Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun Baagahusissa tällä kertaa.

Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.

Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi kaikkeen muuhun.

Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin laivalla. -- Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia, järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja pyytääkseen armoa miehelleen -- tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti Erlendin hengestä.

Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille; Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös, samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.

Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle kannalle -- arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin; tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä pohjoisessa.

Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset -- siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö. Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään, täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen. Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse -- eikä laajalla tanhualla näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.

Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren, laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen heidän yltään läpimärät vaatteet.

Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä -- lapsia ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa, jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti äitiään ja veljeään -- Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa, ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.

Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä enimmistä lapsista ja koirista -- heillä oli vieraana naapureita palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle, karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi, sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen, vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja tukka täynnä roskaa ja tomua.

Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin avioton tytär Arngjerd.

Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja Skule seurasivat perästä.

Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan -- tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan -- ja olihan Simon itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla, nauroi Simon -- eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.

Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän, oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.

He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki. Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.

Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista. Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun asiat olivat nykyisellä kannalla -- Simon ajatteli varmaan paljonkin sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot -- mutta oli vain kummallista kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta ja tyytyväiseltä oloonsa.

Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu nimi -- kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.

"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä, "että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet isälle ja äidille kätkyeen -- niin se on ruma ja kamalan näköinen", lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.

Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan -- Kristiinan sopi katsoa Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja kutonut ja ommellut itselleen.

"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva elämäni parhaita."

Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren palvelijan kera.

Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas tullut Norjaan -- hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.

Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen, mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.

Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa; miehet nukkuivat tallissa.

Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun -- hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä, ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon muisti tuolta joululta --. Simon puristi tietämättään hänen kättään ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan vastaukseksi. Simon nosti katseensa -- Kristiina hymyili ja nyökkäsi, ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.

Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa vuoden -- jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva, ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua -- ja kun sisaret olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä, jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa -- mutta muuta kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien kodissa.

Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen -- hän sanoi nyt vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin hyvin ankarasti -- ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan. Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan -- hän pelkäsi niin kauheasti tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa; hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei uskaltanut käskeä häntä pois.

Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.