Part 32

"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat Erlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun esi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella", sanoi hän mietteissään.

Hän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja tulisesti:

"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf -- en minä kuunnellut paljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista -- olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle niistä -- minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä asioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin kotihommia ja lasten kasvatusta -- niin tiedän sentään minäkin, että oikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin lähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on ollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun lapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme. Minun mieheni" -- hän hengitti nopeasti ja huohottaen, "minun mieheni on ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen päällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen --"

"Oikein sanot." Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi. "Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin suuren asian häviöön -- moisella tavalla --"

Kristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin äkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa hikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi ääneen:

"Ei Erlend aiheuttanut sitä -- se oli siten määrätty -- se oli hänen onnettomuutensa --"

Hän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet, epätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:

"Meidän, Gunnulf, -- sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka olen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, -- ei pitäisi moittia häntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa --"

Gunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan vaimoon:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin." Jälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. "Jumala -- Jumala suokoon Erlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi. Älköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi, Kristiina --"

"Älä puhu noin!" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja katsoi munkkia silmiin: "Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet tehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä ankarammin kuin sinä -- hänen veljensä ja Herran palvelija!"

"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai -- minun mieltäni kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby --? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat lähimmät miehiset omaiseni --"

"Erlend _ei ole_ tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf -- et sinä ole minun rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni -- hän nuhteli minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi pappi kuin sinä -- ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi auttajakseni, häntä minun on kuultava -- eikä hän ole milloinkaan sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"

Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja järkyttyneenä munkki mutisi:

"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava --"

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen käteensä:

"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf -- muistan miten olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran -- olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää --. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä --

"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf -- kuka meistä on puhdas Jumalan edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään. Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis -- viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme viettäneet siellä monta onnellista päivää. -- Kävipä miten kävi, hän on minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan --"

Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti liikkuessaan ulkopuolella luostarin:

"Kristiina --. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan -- joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.

"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä -- olin vain aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki ristinmerkin -- ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän näki, mitä oli aikonut tehdä --"

"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, -- hän seisoi suorana ja jäykkänä, -- "jos luulisin, että minä siten joutuisin pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa sitä --"

"En tarkoittanut sitä, tarkoitin --. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot -- kantaa miehesi virheet rakkaudella --"

"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.

Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:

"Minä menen kotiin. Siellä --. kotona voin helpommin koota ajatukseni -- tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala -- Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle vapauden, Oi Kristiina -- älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni --"

Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin sulkiessa hänet syliinsä.

Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon kosketti keveästi hänen lanteitaan.

"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä sävy, hänestä huokuva miehen haju -- joka oli sekoitus hikeä, maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua -- oli kuin lohdutusta. "Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus --. Kaipa tässä keino keksitään --"

Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.

Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta. Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi. Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.

Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun tapahtumista -- hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla. Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon -- Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä, mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.

Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.

Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria, pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla -- kaikki tuo oli kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen -- se oli tapahtunut juuri ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä -- ja kun Lauritsa sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä. Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan Ragnfrid -- ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan valtakunnan veitsi tahansa -- kun se on lämmin."

Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen sitä käsissään.

"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.

"Sen minä kyllä uskon -- minä olen iloinen, että se on minun, en myisi sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.

Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle, nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle -- ja retkahtavan sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina pohjattoman syvään ja makeaan uneen.

* * * * *

Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.

Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja silloin hän virkkoi ensimmäiseksi:

"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina -- sain puhua hänen kanssaan."

Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään, sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia, mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut hyvin.

"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.

Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."

Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella -- se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.

Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää, kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut, olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa, että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään, vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.

Kristiina kysyi matalalla äänellä:

"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"

"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.

Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin valinneet johtajakseen häntä -- kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.

Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen. Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.

Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön, kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä, nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut -- kaikki tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.

Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.

Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona, tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."

"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan minun apuani."

"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan _sinua_."

Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen minusta."

Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta -- huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta mitä tämä oli hänelle tehnyt -- ei hän itsekään voinut kieltää tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan. Sitten Erlend kysyi vaimoaan.

Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi kotiin.

"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan, ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon -- etten jaksa pysyä lujana kohdatessani hänet!"

Mutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:

"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen vuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä onhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän muuttaa Jørundgaardiin."

Päivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika Nidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan kaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian ratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu kantajaksi.

Kesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika, Godøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty jokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin pahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään. Erlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut pelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.

Nyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään Simonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät Erlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta niin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen suoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli neuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen, jos niiksi tuli, "enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka on luottanut minuun." Simon katsoi häneen -- Erlendin silmät olivat siniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.

Kuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita osallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard Torenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä Erlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien: muiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri Haakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin Maunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi, jos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.

Borgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun Veøyn linnasta -- kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta arvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis ja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa; veljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.

Samaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa, oli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä ja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat Erlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan kuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti rohkeutensa -- hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina auki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli varmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä tätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta kaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.

Kristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin ulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan -- paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia; nämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti piti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät Raasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.

Se oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä saattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen pitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian tilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot vuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat olleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta -- jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää. Toinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli elämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.

Nyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli pysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta. Jälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin pääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen rinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen kanssaan rauhallisesti ja tyynesti -- kunnes saattoi sattua, että he silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat toistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja hurjasti toisiaan syleillen.

Muuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä kerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien takana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli heidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin poltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet yhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan Vapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt, kun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän oli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?

Mikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja tehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa. Hänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta vastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen maahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia juttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend Nikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.

Arne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja Kristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä neuvotteluissa.