Part 31

Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta asemasta -- ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden tuottama huoli raadellut sitä, -- ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen, kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin, unohtaen ehkä äitinsä -- aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta, joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen pohjamuriin -- kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.

Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana -- Niin, niin, niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista haavaa, jonka Erlend oli lyönyt -- vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon, tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut unohtaa -- vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.

Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään -- mutta se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen, hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin metsissä.

Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan rakkaus.

Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti, jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina kodistaan -- että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin -- oli hän kuitenkin kohdellut paremmin tätä kuin itseään.

Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa -- silloinkin kun oli ollut pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan tulemaan pahimpiin paikkoihin -- mutta Erlend oli sittenkin luottanut häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, -- niin hän oli surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen pitää hänelle antamansa lupaukset.

Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa, valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä. Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen tietä rauhan kotiin -- hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin tahtonut luopua kalliista synnistään.

Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa omaa valitsemaansa osaa --. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.

Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon, kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen -- kohti tuntematonta.

Erlend, rakkahin ystävä --!

Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti. Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä, ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki --!

Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.

Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin. Se merkitsee norjan kielellä:

"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä, iankaikkinen Jumala --"

Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä. Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä, jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.

"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.

"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti -- siinä oli yhdeksän sinettiä --"

"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita. Ellet voi olla puhumatta siitä -- niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"

Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu -- muistuttivat ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin _hän_ nojasi lapseensa. Gaute sanoi:

"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."

Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:

"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat -- ne puhuvat, että isä -- tahtoi päästä _kuninkaaksi_ --"

"Ei se kuulu uskottavalta, poika --", vastasi Kristiina hymyillen.

"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut --"

"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani -- sinun pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta luottamusta -- ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin -- ja jos minä saan puhua kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun toimittaneen hyvin hänen asiansa --"

"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.

"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja olla iloisella mielellä täällä kotona -- siten teet hänelle parhaimman palveluksen."

Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia, että he pakenivat huolineen äidin hoiviin -- mutta jo sen verran miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei puhunut paljoa.

Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi kummankin vanhemman poikansa olalla.

"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.

Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä muihin miehiin -- isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti, joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin naisiin --.

Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine, valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.

Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen -- he alkoivat töykkiä ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät -- hänen vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta kuin lapsia, hänen lapsiaan.

Yöllä hän valvoi -- Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen vieressään seinän puolella.

Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.

Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä maankavalluksesta ja kapinanhankkeista -- ja he elivät yhä rauhassa rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.

Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia, jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin -- oli mahdollista, että Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti --

Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet sotkeutua asiaan.

Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.

Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan kukistumisesta -- se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut, että kaikki oli ollut valhetta -- neito Margret Eirikintytär oli kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi -- oli syntistä kallistaa korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta. Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia -- hänen sanottiin myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla -- ja saaneen tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt kuolla Nordnesin hirsipuussa.

Hänen poikansa oli paennut maasta -- ihmiset sanoivat hänen ottaneen pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin Haddingjadalin tunturiseudussa.

Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin kuin -- kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain --

Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.

Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav -- ennen vanhaan. Mutta Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan kummityttärensä miehen onnettomuudesta.

Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin hänelläkään -- vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa -- neljä oli avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella, -- Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.

Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan. Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet nähdä toisiaan sen koommin -- joten Kristiina ei tuntenut tätinsä miestä ja poikaa.

Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen. Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.

Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin, kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin hellästi, niin hellästi --. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin kuolemanrangaistusjuttu --. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän, Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle suomien lasten tähden --! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?

V

Kristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin tultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia kivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo Erlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle sanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.

Hänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle lahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa nukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja käveli edestakaisin lattialla koko yön.

Seuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan kartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana -- Ulf Haldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän oli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Tuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut Husabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina, enimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä asia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies? Hän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli unettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra ollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää miehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin Gunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään tuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui siltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui pitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta taas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin jälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni nopeasti munkkia vastaan.

"Oletko nähnyt Erlendiä -- Gunnulf, mistä häntä syytetään --?"

"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan Erlendiä -- kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti Olavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut meiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he tienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää sitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä --"

"Niin. Mutta mitä se koskee -- herttuatarko on houkutellut Erlendin tähän?"

Gunnulf vastasi:

"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä kovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä, jonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä lähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa pakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole löytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan kirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää siltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä ja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä. Näyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti junkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet hänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei mitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei Haakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut muuttuva juuri entisestään --. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat valmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan valtaistuimelle."

Kristiina istui kauan vaiti.

"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka Haftorinpoikain nousu kuningasta vastaan."

"Niin on", sanoi Gunnulf hiljaa. "Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti muka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he aikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan ollessa vieraissa maissa kosioretkellä --"

Hetken kuluttua jatkoi munkki: "Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun kukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa kuningasta ja asettamaan toista sijaan --"

Kristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen kasvojaan.