Part 30

Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan -- pyytääkseen saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard -- mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan, kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset; eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua häntä vastaan -- syytä hänellä kyllä oli siihen -- mutta Erlend oli vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon -- kunnes Kristiina huomaisi hänen vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei _voinut_ tehdä tästä julkista asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.

Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki. Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin ensin oli otaksunut -- ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.

Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin. Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan miehet -- päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen -- hän ei voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten suohon --.

Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian, hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä, tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi. Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.

Pian, pian -- sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti -- päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.

Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää. Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi ystäväksi.

Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.

Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.

Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai vihasta, hänen kuiskatessaan:

"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut loukatuksi vaimoksi --"

Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:

"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina. En olisi -- en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. -- Minä en ole tullut kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se olisi tällä kertaa vaikea pyyntö --"

"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo, "sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan kanssa -- sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta --"

"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää. Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.

Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän voisi tulla samaa tietä kuin ennen.

Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli suostunut sellaiseksi narriksi -- unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.

Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:

"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten. "Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä sinä olet viipynyt niin kauan --"

Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.

"Varomattomia olemme olleet, Sunniva -- ei ole hyvä, että minä jään tänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?" kysyi hän.

"Pelkäätkö sinä minun miestäni?" kysyi Sunniva kiusoitellen. "Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me pilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen kartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa vatkutusta. Hän uskoo minuun niin --"

"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi", nauroi Erlend kaivaen sormensa Sunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.

"Niinkö arvelet --" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. "Uskothan sinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen Baardin naidessa minut --

"_Minun_ vaimoani emme sekoita tähän", sanoi Erlend terävästi ja veti pois kätensä.

"Miksikä niin --? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina Lauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?"

Erlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.

"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend", sanoi Sunniva pilkaten, "jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei naiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi heidän käsissään -- vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta."

"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta", vastasi Erlend karkeasti.

Sunnivan silmät säkenöivät:

"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?"

"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä --"

"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi --"

"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit häntä", sanoi Erlend suutuksissaan. "Ja vaikka et olisi pilkannut häntä sanoilla -- niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen sinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan. Mutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani."

"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle -- että rakastat Kristiinaa vaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani --"

"En tiedä pidänkö sinusta -- sinä osoitat pitäväsi minusta --"

"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!" pilkkasi toinen. "Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana katsoa sinuun, Erlend --"

"Pidä suusi", huusi Erlend. "Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä olen", sanoi hän kovasti ja katkerasti. "Me kaksi taidamme olla jokseenkin toistemme vertaiset --"

"Onko niin", kysyi Sunniva uhkaavasti, "että minä olen ruoska, jolla sinä tahdot suomia vaimoasi --?"

Erlend seisoi huohottaen:

"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni --"

"Varo sinä", sanoi Sunniva, "ettei se ruoska satu omaan nahkaasi --"

Hän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan vastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja lähti enemmittä puheitta.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut Sunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää -- hän oli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.

IV

Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria, jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut kertaakaan yhdelläkään sanalla.

Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa, ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei tahtonut millään muotoa lähteä.

Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa; sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.

Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen, tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.

Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli asetuvassa.

Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle, ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.

"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"

"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta Sira Eiliviltä --"

"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle, joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille -- älä pitemmälle, muuten sinut nähdään."

Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä koskaan -- tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä hänen tarkatessaan eteläistä tietä -- koko pitkän, notkean vartalon hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi sen pojalle.

"Pistä se poveesi -- ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä pensaiden välissä metsänlaidassa -- tunnethan sinä ne paikat -- ja hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti, onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona. Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa, niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani -- nämä ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu monen kunnon miehen menestys ja henki -- ymmärrätkö sinä, mistä on kysymys, Gaute?"

"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut." Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.

"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa -- hän tietää kyllä kenelle -- että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan. Ymmärrätkö?"

"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."

"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."

Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä, sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa, repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti, missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon läheltä.

Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:

"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas -- anna Skulen hakea se sieltä, hän on viisas -- sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät --" hän pisti sinetin kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta --"

"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli levittänyt kätensä.

Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:

"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota Torea tänne ystävän asioissa --"

Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.

Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:

"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra Baard aamulla kaupungissa."

"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.

"Niin on asia, Erlend."

"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun --"

"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole ollut", sanoi Tore.

"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta matin -- eikö niin, sukulaismies?"

"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.

"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven kuvia -- mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien sukulaisten on tapana lähettää toisilleen -- ja ne ovat kaikki vanhoja. Tämä Stein voi saattaa teidät sinne --"

Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.

"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.

"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."

Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös pari vierasta huovia.

"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra, heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."

Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:

"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi --"

"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita --", sanoi Erlend naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen keveästi.

Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja pyyhki sormellaan verijuovaa.

"Tällä miekallako sinä, Erlend --"

Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi kapeaksi viiruksi:

"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin hänet tyttäreni makuuparvesta."

Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:

"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii --"

Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki, jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet -- se on se laki, että miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa --"

"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun", vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla --"

Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:

"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen entisiä nuoruudenaikaisia asioita --?"

"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi: "Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet housunvyössä. -- Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja jolta olet saanut lääninherran toimen --"

Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa -- silmänräpäyksen hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen. Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend etsi hänen katsettaan -- hän näki siinä pelkkää rakkautta.

"Erlend -- mieheni!"

Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden kahden luo ja sanoi hiljaa:

"Hyvä rouva -- taitaa olla parasta, että viette lapset ja palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan kuin me viivymme kartanossa."

Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa vielä viimeisen kerran:

"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani -- tee kuten Baard-herra sanoo."

Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan -- muuta naistentupaa ei Husabyssä ollut.

Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa. Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta huovia jäi seisomaan ovensuuhun.

Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä Gaute oli: "-- sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle sunnuntaina."

Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.

"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."

Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

* * * * *

Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella kukkulalla.

Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja vastapuolen harjannetta -- näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.

Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa; tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät kullassa.

Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta -- valo paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla, joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.

Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi. Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.

Aurinko oli nyt harjun alla -- sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke, lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja lensi pois.

Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen -- anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet mukana rukoillessa --

Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten. Hän oli tehnyt työtä ja taistellut -- vasta tänä iltana hän tiesi, miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen ja pysyttääkseen sen kunnossa -- hän käsitti miten hän oli raatanut ja minkä verran saavuttanut.