Part 3

Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. -- Kotona Kristiinaa oli opetettu syömään kauniisti -- ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti -- ja niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.

"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän nimen.

"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"

Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti --.

Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet. Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet tähän tilaan.

"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan --."

Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta sitten Erlend sanoi:

"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."

"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "-- En tiedä, muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian, minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon --"

Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:

"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin, että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut. Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."

Silloin oli Kristiina kysynyt:

"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka pakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi heitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden vuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?"

Ja Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:

"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin havaitsin asian. Ja sittenkin mietin -- mietin, että jos sinä kuolisit ennen kuin me ehdimme naimisiin -- -- -- niin mieluummin jäisin sinun lapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin kuolemaan sitä synnyttäessäni -- niin olisi sekin parempi kuin ettei sinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle sinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta --"

Erlend vastasi kiivaasti:

"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun henkesi. Älä puhu noin, Kristiina --. Niin paljon en rakasta Husabytä", lisäsi hän kotvasen kuluttua. "Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei Orm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa --"

"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?" kysyi Kristiina silloin.

"_Sinun_ pojastasi --" Erlend naurahti. "Hänestähän minä en tiedä muuta kuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä olisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina:

"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?"

"Kyllä", vastasi mies. "Ennen kävin usein heitä katsomassa Østerdalenissa, missä he asuvat."

"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina hiljaa.

"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.

Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin olla piti.

Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden miesten ja naisten joukossa -- hänen täytyi voittaa luontonsa riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut Erlendin kanssa ennen häntä.

Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi. Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia tulokkaita -- eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa Jørundgaardin Lauritsaa.

Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.

Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita lapselleen, -- vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.

Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen, polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne aina kolmeen kertaan.

Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa, jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka täyttivät huonosti käskyt, -- eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen lapsessaan.

Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät, liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut; hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa -- hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa. Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti -- hänhän oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin, jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian. Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten puheita.

Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:

"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"

Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:

"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"

Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen. Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun. Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi niistää ja nyyhkiä.

"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti. "Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy niinkuin pikkutyttö?-."

Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei Kristiina panisi pahakseen.

"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke. Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."

Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.

Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:

"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla kannalla."

"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan vuosikausia lapsimorsianta --?"

Ulf nauroi ja lähti ulos.

Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja nöyryytetyksi.

Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa, ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.

Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli hänet kuvitellut -- juuri noin isänsä näköiseksi.

Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä. Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.

Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja ruskeat silmät.

Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä hänen puhuessaan Margretista.

Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos sateeseen.

"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin astuessaan ulos yöhön.

Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä -- mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää. Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin matkustaisi talvisaikaan.

Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä -- hänen täytyi päästä kirkkoon.

"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa. Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin, missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään oveneduspaadella.

Sisällä oli viiltävän kylmä -- paljon kylmempi kuin ulkona sateessa. Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen, joka häämötti hänen edessään pimeässä.

Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan. Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti pimeässä, autiossa kirkossa.

Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli paljaana -- liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.

Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä, että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt Maariasta Betlehemissä.

Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.]

Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.

Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta. -- Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.

Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän läpi -- tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi isä Kristiinan nenänpäätä -- kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä asuivat Skogissa -- hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu. Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.

-- Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen elämään --.

Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia kansan omalla kielellä.

Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella. Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.

-- Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet seimeen, josta härät ja aasit söivät --

Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.

Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti, iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon -- auta meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin rauhaton --. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean vilu --.

Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan, rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. -- Silloin Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu hänelle.

Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman jälkeen. Voih -- mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun pitää poikani!

Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna -- mutta lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan -- noussut seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut ja kiihottanut oritta -- ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.

Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä. Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta, että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti -- oli turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin hevosista.

Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta pihamaalla.

Siitä oli jo kauan -- se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta. Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli hänen helmuksestaan -- hän oli hiukan peloissaan.

Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen nousseen, virman eläimen.

"Heppa -- heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain -- heidän kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.

Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.

Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma. Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla -- uuden kuun hohtava sirppi loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten, niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.

-- Oi isä, isä --. Rakas, hyvä isäni --!

Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!

Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.

Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun, ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.

"Hyvä lapsi --!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa messussa?"

Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:

"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut --."

"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.

Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan -- kun heräsin, huomasin olevani ihan yksin tuvassa --."