Part 28

"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut --"

"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".

Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:

"Niin -- eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi -- sen minä olen tuntenut joka päivä ja hetki."

Kristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:

"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi -- jos se käy päinsä. Te miehet", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka seisoivat ympärillä, "olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette kerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin ja hänen välillään syntyi --"

Kaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen naisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin maata -- sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai luisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten mätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa tuli Sira Eiliv juosten.

Erlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi tunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina jälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:

"Erlend -- mitä sinä aiot tehdä lapselle?" kysyi hän nopeasti katsoen miehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.

Erlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina ei päästänyt häntä.

"Odota, Erlend, odota -- hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä -- mieshän oli täysissä pukimissa", yritti hän rukoilla epätoivoisena.

Erlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi -- Kristiina valahti kalmankalpeaksi kauhusta -- Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen äänensä vieras villistä tuskasta.

Sitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa -- Erlend ärisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:

"Erlend -- anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut päivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi --"

Silloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon jäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan kynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin parveen.

Ensimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla lähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi päästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi hajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten luokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui kokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä -- tuijottaen Kristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta. Hän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät hohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin huonetta oli verta.

Kristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi -- oli surkeaa nähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti Margret:

"Äiti -- mitä isä tekee minulle --"

Kristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin koveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei kysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki kuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja hänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja hän itse --. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina ei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä kohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen, melkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti tyynnyttää tyttöä.

Näin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt täysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen syliin -- Kristiina vilkaisi mieheensä -- tämä oli tyyni, mutta kalpea ja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin oli.

Mutta hänen sanoessaan rauhallisesti: "Voit mennä alas, Kristiina -- minä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa" -- Kristiina totteli. Hän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni sitten alas.

Hän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan -- kukaan ei suinkaan enää nukkunut Husabyssä tänä yönä -- ja alkoi puhua rauhoittavasti pelästyneille lapsille ja palvelijoille.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä itkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä ajoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet petollisesta palveluksesta.

Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita -- eivätkö nämä olleet aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.

Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo mies kävi Margretin luona öisin.

"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. -- Ja taivaan Jumala tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme, että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden -- vaikka sinä tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi -- minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa käteen ja nostaen sen ylös, -- siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa -- "etkö silloinkaan ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"

Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:

"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun kunniani, Erlend --?"

Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän -- hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend, joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän asiaan -- eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen oli tapahtuva --

* * * * *

Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään kysynyt Haakonin kohtaloa -- Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi, ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta surkeudestaan.

Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi -- senjälkeen hän ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.

Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen aikoi lähteä illalla pois -- pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi ehtiä Birgsiin yöksi --.

Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille -- sitä hän ei rohjennut edes ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.

* * * * *

Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle, että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko --; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen. Haakon katui syntiään täydestä sydämestä -- hän myönsi Margretin isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä ratsain Gauldaliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.

Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.

Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä, joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle Hamariin. Tomua ja tuhkaa -- hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia -- hän näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen: rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan -- heidän ilmeensä ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä -- oli niin outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa, jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.

Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti, missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan. Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina hyväksi -- hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.

Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa. Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon -- ei hänellä riittänyt tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja katkeroituneena -- kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut, että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin minä sinun kallein ystäväsi --. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän itse olisi unohtanut --

Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku ja tuntemattoman veritodistajan luusiru -- tarttui turvaa hakien noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa -- samanlaista kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa, ruostuneissa miekoissa.

Seuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään toisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana, mutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä Orkedalin välipaastokäräjille.

Ulf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin, Nidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta Tiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.

Erlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa, mutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava tätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta -- joko siksi, ettei hän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään ennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan yhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.

Kerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:

"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni -- tai hänen äitinsä naimaton nainen -- niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle joskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani sekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta -- mutta syntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin."

Mutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi Erlend eräänä päivänä lyhyesti:

"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme kaupunkiin?"

"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan", vastasi Kristiina.

"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin sijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa -- mitään ilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen pojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet tulla."

Näin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa Gerlak Tiedekeninpojalle.

III

Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa. Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä. Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä, käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä välin paimentaa Munkefjordin laumaa.

Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän. Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään -- hän oli köyryselkäinen, hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä. Hän hymyili -- silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.

He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä lähtöä:

"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen -- sinä et näy vanhenneen", ja sitten hän hymyili.

Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään muuttunut koko lailla -- oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä -- hän oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.

* * * * *

Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin Gunna-rouvan kanssa -- tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa, jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan -- he vetivät täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.

Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet sellaista -- miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat oppineet laulun isältään --

Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista -- "kun äitinnekin voi kuolla ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni hiljaa sisään.

Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään; sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa mitä tahansa -- mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa, koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että toiset miehet puhuivat rumasti -- siinä suhteessa hän oli ollut paljon kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo lohduttautuneen -- hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään, ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla lempeä ja hellä -- eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen. Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli hiljainen ja miettivä ja huolestunut -- ja hänen terveytensä palasi tällä kertaa hyvin hitaasti.

* * * * *