Part 27

Ja sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten juoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä suhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella tytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi eräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen tyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei ollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika -- ei ollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien puolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies, iloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli kasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan pappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng kieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi antanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin saattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.

Erlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous, ja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja ymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija oli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista -- nimeltä Sigmund Finninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli ollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan -- suunnilleen Erlendin ikäinen -- mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen mies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan Kristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien kuluessa oli antanut lapselleen -- joukossa koruja ja kalleuksia -- ynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret jo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä, että oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin tuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä, koska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa, joiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun Sigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin ja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen tyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina oli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut käytettävä väkivaltaa -- mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi pitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan, että Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret mitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend oli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle tuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä. Siellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin -- sillä joskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille ollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja lietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.

* * * * *

Talvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten ja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald Gjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid oli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa Krukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund oli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse puhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi nähdä poikansa -- sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin ajatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi -- vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat hänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen oikkuihinsa -- eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin. Ei se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa äpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan lapset -- oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota tuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan pojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät, kun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei tarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin saivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa vieraallaan olevan.

* * * * *

Nyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata Erlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa. Simon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle -- tämä pelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri lapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä -- joskaan he eivät suorastaan riidelleet -- Simonin mielestä se hipaisi sitäkin rajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin Kristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti -- mutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui eräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven ilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle -- mutta jostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui ja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa talonväen tähden.

"Ei, on jo myöhä nyt -- jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän oli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et vilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki."

"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen seurata sinua pienenä -- ja eihän ole miehen työtä pieksellä housuttomia kakaroita."

"Sinä et ajatellut niin viime viikolla", sanoi Kristiina halveksuen ja katkerasti.

Erlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin mielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen viikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan, kun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja juostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen karkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti hevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat pelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään, ettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle käsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille pakaroille -- pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän ei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin sinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan kanssa -- mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja huitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan aviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään öisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän kosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi Simonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.

Kun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän ratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat kavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät hänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka kahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli --. "sillä nyt minulla on jo ikävä Formoon."

Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa kartanostaan -- hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo niinkuin nyt -- hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä oikeastaan kummaa -- mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta, että häntä halutti painua omiin nurkkiin.

II

Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.

Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin -- kukaan ei ollut läsnä hänen vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo, joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun -- Simon oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn. Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen -- nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti; kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin priori oli kirjoittanut -- mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin, kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.

Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin laidassa, missä luostarin elätit asuivat -- alhaalla aitta, ylhäällä kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä leskivaimo -- Torgunna nimeltään -- oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.

Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun. Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään -- hän ei ollut vielä milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin kauniit.

Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä -- joku oli aina vaatteiden tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.

Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti miehensä paarien perässä -- tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen alla.

Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta. Hän ajatteli omia lapsiaan -- nämä olivat hänelle kalliimmat hänen oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota hän pohti enemmän kuin ennen -- lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää, että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä, oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä -- eikä hän tiennyt heistä mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään. Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon muutakin kuin rakkaus lapsiin -- ja se rakkaus oli sittenkin ollut väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään itsensä jossakin hyvin kaukana -- aikojen ja matkojen päässä; hän seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle -- kuten hän nyt itse tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat ja ahdistavat ajatukset.

"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia, olet ymmärtävä paremmin --"

Hän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän ymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.

* * * * *

Tänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin muutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin ei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime kesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen lupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista, lunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. -- oli puhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen holhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata läänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan matkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa itsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän sai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä hänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää Husabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet, ja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.

Tästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken lääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista miehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; "silloin jaoimme sen mitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden miesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan antaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken heidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä sinne ennen kuin itse ratsastan edellä --"

Ulf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös Erlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä, ja hän hallitsi heitä täydellisesti.

"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan sen mukaan, mitä hän tekee."

Muuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia miehiään, oli huoveja eri seuduilla -- myös ulkopuolella Orkdølafylken -- jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla. Lopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend vastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja että hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen lähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta seuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot, ja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa heidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut joitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta -- mutta siitä ei tiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään muutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan kuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta siitä.

Syysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan luona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei ollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.

Erlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita lahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai soitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta valetun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka hänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun naiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin riippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja sanoi äitipuolelleen:

"Tämä on äitini peruja -- siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen sinulle."

Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen _täytyi_ puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.

Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa --"

"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.

Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei Margret näkisi, miten ne vapisivat.

"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi -- jäi sanattomaksi, mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:

"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti -- en ole milloinkaan voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan -- tiedäthän minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret -- sinun isäsi on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan --"

"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"

Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli kielelle pyrkivät sanat.

* * * * *

Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista -- oliko jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa tuntien hänen syntisen salaisuutensa -- muisti miten oli itse seisonut äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä. Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat lahjat -- sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut ne pois.

Hän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä voimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja eräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että hän jälleen kantoi lasta.

Kristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi rintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi, että häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen tällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt vastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend ehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä --

* * * * *

Eräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle jonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut viimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin sikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi ja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen vieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti pojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista ja pani hänet sitten toiselle puolelleen.

Kristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend nousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä. Äänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan ylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä varaan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään, kumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.

Hän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen nousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan yläpuolelle.

Silmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta -- sitten hän nousi istualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn edestä.

Samassa kuului parvesta naisen huuto -- sen täytyi kuulua kartanon joka kolkkaan. Erlend huusi pari sanaa -- sitten kuului miekkojen kalsketta ja askelia ylhäältä -- sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää Margretin huutaessa kaiken aikaa.

Kristiina kyyhötti polvillaan lieden luona -- kaapi kuuman tuhkan hiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen tervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki Erlendin hahmon ylhäällä pimeässä -- tämä hyppäsi alas, tikapuista piittaamatta, paljastettu miekka kädessä -- ja juoksi ulos porstuan ovesta.

Kaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni pohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa nukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja Skulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta kohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän sytytti kynttilän ja meni pihamaalle.

Ulkona satoi -- ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella ison joukon väkeä -- rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten kynttilä sammui -- hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä -- mutta joku näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf Haldorinpoika.

Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään -- se oli nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.

Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja -- mutta olikin hyvin pimeä.

Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot -- tämä kuivasi mekkonsa liepeellä veristä miekkaansa -- hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat.

"Tuokoon joku -- hihnan -- ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira Eiliviä -- hänet pitää kantaa papintaloon --"

Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja kovaa: