Part 25

"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet pukeutuva minun haarniskaani -- nyt olisit sen sisällä yhtä pieni kuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa paljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun näkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan tahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva paljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi niitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että hän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut."

Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:

"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina -- poika on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi, ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen. Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg kukoistaa kuin ruusu."

"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille rinnoilleen", sanoi Kristiina.

"Ei Simonkaan toivonut sitä -- hän sanoo, ettei hän tahdo palkita vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi -- muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären -- eikä hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään -- joten ei ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen mennessäsi naimisiin, Kristiina!"

Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun -- hän tiesi tuskin itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, -- hän oli rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä. Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan -- ei Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä -- Naakkve oli hänen mielestään tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä -- hän ymmärsi saaneensa maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi korjautua koskaan.

Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.

"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.

Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:

"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä --"

Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä -- ja sanoi, ettei hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli lyönyt.

"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi", sanoi hän nauraen. "Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme -- kivulla me synnymme ja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi minusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta tämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin -- vaikka en voi enää tuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta."

Poika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen. Kristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen johdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa kävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan pakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.

Lauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi tapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille, jotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla siihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen tuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina oli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi ruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut levoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja hellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli ollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen jälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli juuri ripittänyt hänet.

Oli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan pihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä vastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun. Seutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien välissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen helinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista -- vuohet oli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli sellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä, talvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi ahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.

Kristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä. Lauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien ympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin siisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä tajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.

Talonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista kädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi heitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin tapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi jäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän saattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien suojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori Ramborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät nuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi itki edelleen Kristiinan rintaa vasten.

Erlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa pitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen hiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut vuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä sydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla. Erlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen siirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen, käsi kädessä hänen kanssaan.

Simon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa käteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä kädessään. "Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä", sanoi Lauritsa heikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli hänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille, tyttömäisille olkapäille.

Lopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään muutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman kaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa. Sen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot käännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.

Sira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun ja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid oli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa makasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään pieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja sysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta mitään kuolemankamppailua ei näkynyt.

Tuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa katsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi käydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja hänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista, nosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten ja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä, kiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja lausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen kuulivat:

"Exsurrexi, et adhuc sum tecum." [Minä heräsin ja minä olen sinun luonasi vielä. Ps. 139, 18.]

Vielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet hapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään vasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin patjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen kuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi sanella rukousta.

* * * * *

Kristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille ylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä valvojaisiin.

Isä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa, kullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei se likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa. Sira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat -- jälkimmäinen oli tullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset, mutta oli tullut liian myöhään.

Jo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi Kristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä ollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa koristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon kätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja joka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.

Isän ruumis kuului säilyvän kauniina -- se oli vain entisestään kellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon kynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.

Viidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin puolin erinomaiset -- kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta, samoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu. Seitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja ystävyydessä -- Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa, ja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.

Seuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän Hamariin.

Edellisenä iltana -- taikka oli pikemminkin jo yö -- tuli Ragnfrid pirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin väsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi palvelusnaisia lähtemään ulos:

"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään löytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän viimeisen yön, jonka olen talossani."

Hän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi sen yökuntoon.

"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa olette elänyt isäni kanssa niin kauan", sanoi Kristiina. "En ymmärrä, miten te jaksatte sen kestää."

"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne", vastasi Ragnfrid tuudittaen Lauritsaa sylissään, "näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä."

"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme tänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni hengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan täytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis, jolloin hän lähti -- hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa illalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi -- se oli juuri juhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon tie yhtyy kirkkotiehen -- muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä vierinkivimaata -- ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus aina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa, ja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä talutin sinua -- sinä olit neljän talven vanha.

"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut takaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi, että koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron pohjalle lähteen alapuolelle -- se suojelisi häntä Mjørsametsän peikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan."

"Onko sellainen taika?" kysyi Kristiina.

"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi keksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi kaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?"

"Kyllä minä muistan."

"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi minua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin tienristeykseen -- isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun ymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin kun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun en päässyt mukaan -- en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa, kaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi: jos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit pyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä turhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että muuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt tästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää -- sitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva ikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd, nuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan -- Halvdan kastoi hänet ja hän kuoli heti sen perästä --

"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna -- hän oli jo kuullut illalla Oslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin vielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta tuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle anteeksi suokoon -- kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin seinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin sanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa ja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää Jørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta ymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa."

Ragnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti silkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä, käänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa tytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli solahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:

"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja kaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt kauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että sinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä kauniiden pikku poikiesi keskellä."

Kristiina nielaisi pari kertaa.

"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä vaimo -- hän käski minun sanoa sen teille --" Kristiina vaikeni hämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:

"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää ketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan." Hän silitti lapsen päätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. "Mutta ehkä hän tahtoi --. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin kadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä olet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen pikku tyttö -- en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen siitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen, että aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä minulla oli."

Ragnfrid istuutui sängyn laidalle.

"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista isäni suudelleen minua milloinkaan -- hän suuteli äitiäni hänen maatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi häntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua -- muulloin ei meillä milloinkaan ollut tapana tehdä sitä.

"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme Herran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli herra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme hänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja sen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet jumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä ateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun hän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään, nousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin istumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.

"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta Ulvhildimme tähden -- silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut sellaisen kasvatuksen -- että hänet oli totutettu lempeämpiin ja hellempiin tapoihin."

Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:

"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"

"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."

Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:

"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."

Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata kyyneleet:

"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."

Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan silmänsä. Kristiina kohotti kättään.

"Äiti --", sanoi hän pyytäen.

Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle. Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla, joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja heleän värisenä -- Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista tuhkaan.

Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.

Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun laidasta.

Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja ystävät saaton päähän asti.

Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan lehtoon.

III

ERLEND NIKULAUKSENPOIKA

I

Ragnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen; hän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin, joten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli maannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina pääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken oli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina Lauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon valvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon oli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.

Juuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia eräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli Forbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että tämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen sidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi ylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan liikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana pohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta. Kun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle pyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa valossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov saapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään kotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin tervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend arveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli vallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen -- ja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin uusia kanteita kadonneita vastaan -- Huntjovia syytettiin siitä, että hän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja haudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin -- miehen, jonka Huntjov luuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että vaimo oli harjoittanut noituutta.

Updalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä noituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin piirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä syrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha Budvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen. Näissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin yleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla Husabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin alustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen tuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta mitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa jälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan hänen heittäessään henkensä -- nämä olivat voineet hävittää yhtä jos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein tarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti oli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta -- vaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja kaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä voitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt nuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon kirouksesta.

Loppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen Nidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava sisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin kanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.