Part 24

Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen, mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja -- se oli vain Musta.

Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan -- ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä hänestä edes näkynyt vielä mitään -- hän oli varmaan niin kalpea ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika -- heidän välillään syntyi usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian. Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin, että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi -- ja Kristiina oli sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo ollutkaan unohtanut.

Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään, mutta Erlend tiesi mitä hän -- ja muut ihmiset -- ajattelivat. Hän oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa, mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen -- ja mietti, oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.

Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi; Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.

Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja kapea poskiltaan -- ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan -- isän sairaus ei tullut odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta, täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.

Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä, joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa -- eikä Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan, uskalsiko tämä lähteä mukaan.

Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä. Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi Erlend -- asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa tilassa -- Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa kuolinvuoteella -- ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää. Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja vakuuttavasti.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin -- viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin Kertun-messun aattona.

Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli odottanut.

Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian ulkopuolelle, ja se koski häneen.

Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein joka päivä saapui kartanoon vieraita -- ystäviä, jotka tahtoivat nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään, pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.

Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti, kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.

Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä juoda.

Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi, ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää. Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli aina iloinen ja leikkisä.

Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista, makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista -- tehtiin kaikki mitä ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli. Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista -- hänen viimeiset kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä; kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan. Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi kaikki voimansa. -- Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä, hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä, miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai -- eikä hän kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän oli aina mukana valvomassa.

"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän touhun jälkeen."

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen; hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli saada ne omakseen -- mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi, jos siitä tulisi poika -- ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla ja vahakynttilöillä testamentissaan.

Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja -- hän auttoi Ragnfridia sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.

Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa yhtä vapaasti kuin kotonaan -- mitä Erlend ei ollut milloinkaan tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin. Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin -- ja ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi -- -- --

Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta, sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi kateuden kalvavan sydäntään -- Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.

Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.

Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi pitoja pidettäessä.

Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt, jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet. Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen sen tahallisesti -- he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.

Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon -- koska hän muka ei jaksanut.

* * * * *

Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta. Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän sydäntä.

Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää esikuvalliseksi -- kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä, uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin erotti jokin -- jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä. Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen sormuksiaan.

Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon, joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin pahoina päivinä -- ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta -- sillä hän muisti heidän itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän _ei sittenkään_ toivonut, että se olisi ollut viimeinen.

* * * * *

Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä -- hänen talossaan ei ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä puheen.

"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten tehneet oman päämme mukaan."

"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä --, silloin kun hän sanoi minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni, muistatkos?"

Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga Rolvintytär oli hänen kanssaan -- tämäkin oli nyt naimisissa. Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.

"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.

Sira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi oli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja evankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä hän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut itselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin halunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä selvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan, osaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen kirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui suurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.

Tässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden, Uskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös joitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat jo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan kidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden. Lauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa, mutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja pappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun viimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan häntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se, joka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden valtakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan mielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän muisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät laaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan -- ja hänestä tuntui nyt siltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän silloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.

Hän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin olisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä voinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi, ettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin mainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa. "Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja ja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja enää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua elämässä -- ne eivät ole enää suruja."

Äiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä oli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä oli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon valtaan -- se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin tiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä. Ja hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä pelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla kaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki hänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen vuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli iso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi -- ja laaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut antaa vastasyntyneelle.

Kerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa häntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta kuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä käsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen noista kiinteistä kätösistä omaansa: