Part 23

"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa -- parempi että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta. Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta. Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun itse olin poika -- ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni -- seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni, kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."

"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin --" Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni -- tuskin olin varttunut neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille katkeran surun."

"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.

"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina. Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo -- ja minä olen huomannut sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin, vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"

Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin ennen Kristiinan lapsena ollessa -- Kristiinan käsivarret olivat isän kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.

"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan kun minä olin kasvava poika -- kotona Skogissa ja alkuaikoina henkivartiossa -- teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni. Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa -- niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.

"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin -- Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän miekan, jota aina käytän -- ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani. Enkä minä hennonut luopua niistä. -- Ajattelin, ettei isäni pitäisi siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.

"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä, jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni -- rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on siittänyt jälkeläisiä, -- sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun --"

Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä sylissään kuin pientä lasta.

"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän rakasti minua, näetkös -- häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään --"

"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.

"Jumala minulle anteeksi suokoon -- minulla oli niin vähän ymmärrystä. Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa lastasi?"

Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi -- pari keltaista sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.

Sitten voitti taas itku.

"Ei, ei -- isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin --"

"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä elämässä -- ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja tulevaisessa valossa --"

Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.

Lauritsa sanoi hiljaa:

"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni, Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän hymyillen.

Lopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; "en tahdo, että sinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista", sanoi hän. He olivat tulleet notkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella kasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.

Kristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita, kättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin ja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli murtua Kristiinan suuresta surusta.

Lauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen häntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten Kristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän sanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.

Niin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki Kristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki ratsastaessaan pois hänen luotaan.

Hän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen jäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä, ja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli luullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo kadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen keskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien kasvot käsien peitossa.

* * * * *

Lauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen mielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä oltavan valveilla -- pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko valo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.

Ragnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä -- hänen vieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti hyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja juomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa sitten, -- talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä paistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet tunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi Lauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli käytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli käynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid oli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja sanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi -- sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.

Lauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta isäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä selkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka oli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu -- toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja veisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli veistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä aikoina.

"Paikkaatko sinä tuon itse?" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä. Tällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli paikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten hankautuessaan. "Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid."

"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja pisteli reikiä naskalilla.

Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä, toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen. Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla koristettua sormustaan --. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen huomanneen sen.

"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut aiottu hänelle -- minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."

Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle -- mutta ei kumpikaan liikahtanut.

Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen -- hänen täytyi koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi keskisormeen vihkisormuksen päälle.

"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta vaimoonsa.

Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.

"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta --"

Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.

"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."

"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan", sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun jälkeesi --"

"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid -- lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä --"

"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.

Mies katsoi hänen silmiinsä:

"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika -- koko miehuuteni ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä. Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.

"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani täältä.

"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille -- ei tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.

"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa -- onhan meillä ollut vaikeutta -- eräässä suhteessa, mutta sittenkin me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut, että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi --"

Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa -- hänen suuret, sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä. Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan -- Ragnfrid katsoi kättään sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme sormusta toinen toisensa päällä -- alimmaisena kihlasormus, sen päällä vihkisormus ja ylimpänä tämä.

Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli pannut hänen sormeensa ensimmäisen -- se oli tapahtunut räppänätangon luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi -- hiukan hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.

Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.

Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki, joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.

Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi, ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.

Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.

Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen puhumaan:

"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon --"

"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.

He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:

"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran -- oletko unohtanut sen --?"

"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää, kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä niin paljon?-"

"En tiennyt sinun tehneen niin."

Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin sanoi Ragnfrid:

"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui, että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen -- tuon mainitun yön jälkeen --, silloin sinun olisi täytynyt pitää minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa kerran juovuspäissäsi --, silloin olisin voinut kantaa suruni ja katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi --"

"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi --?"

Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:

"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja josta olisit ollut valmis taistelemaan -- silloin sinä et olisi voinut olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan sanottu --"

Lauritsa ajatteli:

"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."

"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon Kristiinastamme --"

Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:

"Miksi mainitsit _Simonin_?"

"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin hämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. "Te olette liian erilaiset."

Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti -- ja sanoi sitten vielä hiljemmin kuin äsken:

"Jumala ei ole hylkäävä Simonia."

"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä", kysyi vaimo, "kuin Jumala olisi hyljännyt sinut?"

"Ei."

"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa -- jolloin sait tietää _yhdellä kertaa_, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut syvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin kuin mahdollista oli --"

"Enpä tainnut ajatella paljon", vastasi mies.

"Entä sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sitä -- kuten sanot tehneesi --"

Lauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen päivettyneeseen kaulaansa.

"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen", sanoi hän matalasti.

Ragnfrid nousi -- ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.

"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.

He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.

Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen sormensa.

Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö, ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan -- kuoleman käsi oli koskenut häneenkin -- ensimmäisen kerran.

Näin oli käyvä -- kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut ystävällinen -- vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan. Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä häntä -- he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa -- oli hän hypähtänyt pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.

Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön -- ja myöhemmät yöt -- jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne häntä miellyttivät.

Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa -- silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta meri olisi hänet niellyt -- ja nyt kantoivat aallot häntä niin ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan hänet elämästä pois.

"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt --"

Mies kuiskasi:

"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] -- sanoo taivasten Herra."

Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid hiljaa:

"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni --"

Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:

"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni --"

VIII

Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut minnekään -- hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään -- hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista väsynein miettimään.

Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän -- hän kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan -- siitä oli jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä imetettävän.

Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin sylivauva, kuten Erlend sanoi.