Part 22

"Hän on _sinun_ miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."

"Te näytte olevan niin hellät ystävät", vastasi Kristiina. "Jos olisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt, olisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen."

Isä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:

"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä tiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää luotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista kaikesta sydämestäni --"

"Ette -- mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin."

"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti kiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko hän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten Andres Darre tahtoi -- ettemme olisi välittäneet teidän nuorten päähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan -- nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen rinnalla, jonka otit uhmaillen --"

Kristiina nauroi ääneen ilkeästi:

"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan vaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta talosta --"

Lauritsa vetäisi henkeä -- "talosta --?" pääsi häneltä vaistomaisesti.

"Niin -- sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen omistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta sinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista -- en tiennyt Erlendin olevan _hänenkin_ sukulaisensa --", hän nauroi taas hurjasti ja ilkeästi.

"Vaikene!" sanoi isä.

Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus -- hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin laella -- näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen lehden -- hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.

"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy --"

Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä -- pelkäsi rajattomasti.

Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina -- ettei Erlend ole puhunut tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin, pelokkaisiin kasvoihin.

"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua -- en minä silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun tietää sen silloin.

"_Hän_ tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli -- jo oli -- se, mikä sinä olit silloin."

"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille --"

"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:

"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina -- on mielestäni sittenkin pahinta se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.

"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin tahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut sellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän on suonut sinulle myös vapautta -- ja sinun tulee sovittaa syntisi hoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin varomattomuuden -- sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.

"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut -- ettei Erlend näyttänyt kelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää tuohon puheeseen -- sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on osoittanut kelpaavansa muuhunkin -- miehesi on hankkinut itselleen hyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun pojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean ja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön -- sen tiennet parhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että kunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut --"

Kristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti kasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:

"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi -- Simon pyysi, ja se oli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista ruminta --"

"Simon pyysi säästämään minua --" Kristiina kuuli miten isän ääni värähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi vieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias isälleen.

Nyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja laski sen polvelleen:

"Julmasti teit, lapseni", sanoi hän lempeästi ja surullisesti. "Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen, että voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen tähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin peloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua itsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen sidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi."

Itkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet lujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi aikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti tyttärensä päätä:

"Sinä olet tullut mustaksi", sanoi hän hymyillen. "Tuolla on liina nurkassa -- mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin parantamaan asuasi -- jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän sylissä --"

Hän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan paikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti istumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot koholla.

Hän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.

Eihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja kipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi jonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti kaulasuonissa.

Se meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa. Mutta se palasi, yhä useammin.

* * * * *

Erlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun iltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa lähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa tunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että hänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi kiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös asiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.

Oli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling Vidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa he tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien kartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan ja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää ranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.

Mutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa ajatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin uusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa maisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.

"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen", sanoi Erlend hänelle.

Erling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän oli valvonut.

"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin Lauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian iloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?"

"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?"

"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan tervehdyksen äidilleen?" Erlend nauroi. "Vai onko piispa Audfinnillä jotakin asiaa rouvalle?"

"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt kokoontuvat Tunsbergiin", sanoi Erling-herra.

"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan minun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt sitten kun viimeksi olin Tanskassa -- päästä taas kerran turnajaisiin -- kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen Norjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään, paitsi Munan ja minä."

"Munan --" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: "Vieläkö tuossa vanhassa -- siassa, olin vähällä sanoa -- on niin paljon henkeä, että hän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen turnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?"

"Kyllä -- on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä." Erlendkin nauroi. "Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan kutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen samanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä, että minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni osalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen hampaan --"

"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja ymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki oikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea hänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä sen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme sisällä."

"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä", sanoi Erlend synkästi. "Hän on vasta lapsi -- ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa päätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet uskollisuudenvalan."

"Ole vaiti", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. "Tuo -- tuo on valhetta --"

Toiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka kuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan erään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten parissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen lukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet harhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.

Erlend sanoi:

"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä kuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on arvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella --"

"Jumalan nimessä, Erlend -- on tietymätöntä, onko se totta, sanon minä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi Jumalan silmissä. Hän saattaa nousta -- -- -- Mutta sanoitko sinä meidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon Jumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti poikansa -- äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, -- muista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!"

"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä puhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä -- sentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat riitaa kirkonmiesten kanssa."

"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole muuten vaiti --". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja Erlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.

Erlend irvisti inhosta:

"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon viskaamme koskeen."

"Erlend!" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. -- "Sinulla on itselläsi poikia", sanoi hän hiljaa. "Miten voit sanoa tuollaista. Varo sinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet menossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen."

"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan asioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei sinun tarvitse pelätä" -- hän murti suutaan -- "minä -- en suinkaan ryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan pitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? --"

Toiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua hyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli pikaria käsissään.

"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.

"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa hymyillen.

Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi puolittain itsekseen:

"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa -- päättäen niistä miehistä, jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä -- luotin siihen."

"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa lapsi -- ja puolet ajasta toisessa maassa --"

"Niin. Toisinaan ajattelen -- ettei ole mitään niin suurta pahaa, ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme keikkuivat kuin oriit -- oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi; kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri --"

Lauritsa naurahti: "Niin kyllä --"

"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika, teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."

"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."

"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla --" Erling huitaisi hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy se, jolla on paras ruokahalu -- ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy. Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan, isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."

"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön merkkiä."

"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. -- "Te, Lauritsa Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä nimenne tunnetuksi."

"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin aikaisin naimisiin -- vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."

Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi, mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi ainoastaan:

"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista väärin."

"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin ensimmäistä lasta synnyttäessään -- tätini vei omansa kerallaan hautaan."

Sitten he jälleen vaikenivat.

"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi --", herra Erling työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä! Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."

Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen -- hän näytti kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen värinen -- se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies -- vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata vilpittömästi ja säästämättä itseään -- tuntui vähän liian pieneltä kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi, hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.

Lauritsa virkkoi hiljaa:

"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää -- jos siellä etelässä jotakin vehkeillään -- ettei hänellä voi olla Erlendistä huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."

"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."

Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä. Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi sormissa.

"Onkos _teillä_?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"

"Enpä kiellä. Herra tietää --

"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu nykyään monenlaisia tuumia -- hänen poikansa on Haakon-kuninkaan tyttärenpoika."

"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."

Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta ja piti nyt sitä käsissään -- kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei ollut -- Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan isäntämunkin.

Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.

Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta, vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta -- kun hänen oli jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.

Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla, mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut savua yhdestäkään räppänän aukosta -- rakennusten katolla kasvava ruoho kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa -- musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille -- hytisten hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn, lähetti miehet nukkumaan -- ja hytisi jälleen noustessaan portaita aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.

VII

Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen, palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä Hjerdkinniin asti.

Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä auringonpaisteessa -- suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.

Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti -- Lauritsa nosti ylös Kristiinan vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa sormellaan päähineen nurkkaa.

"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"

"Olette kyllä. En minä siitä syystä --"

"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.

"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:

"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian käymään kotilaaksossa?"

"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa", sanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. "Isä! Isä -- voi isä!"

"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan käsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. "Älähän nyt, Kristiina!"

Hän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin käsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten luota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä eivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka katkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen puron yli.

Kristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut enää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen -- ettei isä enää ponnahtanut satulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös parven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin ennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin -- aivan kuin hänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet muistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen palatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut hänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan -- ja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt isän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli retkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen nilkkojaan.

"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin sinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi", puhui Lauritsa tyynesti ja hiljaa. "Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina, etkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä. Erotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää kuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää kauankin -- jos se on Jumalan tahto, Kristiina --"

"Oletteko te sairas, isä?" kysyi Kristiina soinnuttomasti.

"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja", vastasi isä keveästi.

"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta --"

"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän."

Siinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän alla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti tyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen pikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi vedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä kohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.

"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "-- ottakaa minun viittani." Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan vyötäisille viitan sisällä.