Part 21

Lauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi miten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat olivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat raajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden iho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä tämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu tukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä, kauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti kasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä, etteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta ei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta. Lauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden päällä.

* * * * *

Sitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären kanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja sulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi juhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut -- ei niin kuvankaunis kuin Kristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä tämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi Gjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.

Ja iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa morsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren parin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin käärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske kohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa miehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.

Ei sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta joutui naimisiin keskenään -- kun piti tarkastaa suku juuria myöten, huomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät sen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.

VI

Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita, ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä. Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi -- mutta ne voivat vaikka merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut -- rengit eivät saaneet puuttua siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin kummulle juhlapyhä-iltoina -- Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen syynsä, että hän oli pakana.

Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä vastaan turvautuen pappeihin.

Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta -- mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön -- mutta olihan hyvinkin mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden. Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan. Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.

Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin piispoja.

Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten; sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen tuossa vanhassa suvussa -- saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja ystävyys -- Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi, että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina, mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa -- olihan aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä; mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.

Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa aavistustaan silmästä silmään.

Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja sittenkin -- sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta, häikäisevän kauniista miehestä -- hän muisti isän poskien raikkaan pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän hän ollutkaan enää mikään nuori mies -- joskaan ei peräti vanhakaan.

Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä, tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi häipynyt jotakin pois.

Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin yhden ainoan kerran -- eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan -- juhla-aikojen ja pitojen suurista juomingeista -- miten isä oli nauranut täyttä kurkkua ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon, ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli lähimpiensä paras ystävä ja tuki.

Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien nauttimisessa, -- hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.

Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään -- hänen mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.

Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen. Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.

Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen, jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan -- mutta hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.

Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.

Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi, ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa -- Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin, ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa mukaansa -- mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan -- ei hän olisi voinut neuvoa Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta -- meritauti kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.

Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.

Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, -- ja tämä tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.

Mutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin luo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja hopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat olivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet pyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä haudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon pyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän sanan. Mutta pappi kielsi -- ja kerrottiin, ettei hänellä sitten itsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että hänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella kirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat näyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille vanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä vuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin, sillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.

Lauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:

"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka he olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät kuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä uskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon väkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa -- siunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus --"

Kristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin. Kesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta, ettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.

"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle", sanoi Kristiina hiljaa.

"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien ajatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik sanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin huokaile tuskassa --"

Eräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla askelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti hevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta tätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta hevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska hänen matkansa sattui tänne päin -- että ei kai sitä lammasta, joka oli Ramborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.

Kristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota niinkö --? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut tyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle tyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen olivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.

Simon naurahti: "Nuo Husabyn pojat ovat aika hurjimuksia."

Kristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja sanoi:

"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani löivät hengiltä hänen lampaansa -- tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani --", hän oli puhunut kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa kasvot -- nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.

Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti poikasen eteensä satulaan:

"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin -- nyt sinä olet minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille sopimaan lunnaista --"

Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.

Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän pikku vieraan muassaan.

"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun vanhenee."

"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina -- johan häistä olikin kohta kulunut kaksi kuukautta.

* * * * *

Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui, että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään. Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut korjata tätä.

Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan -- osaksi sen vuoksi, mitä tämä tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin, ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.

Muutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi edelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja painostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella oli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin ajautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä ilman tähden.

Kristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja ikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä haukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa. Ragnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui pöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän välillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja harkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi kappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan heidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin pelin ääreen koira sylissään.

Kristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä olalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän hävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän tyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin huonosti. Kirstiina moitti häntä siitä -- ei varsin leppeästi ja herttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:

"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot siinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina -- ethän sinä ole milloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!"

"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään --"

"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän", sanoi Lauritsa terävästi, "ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos menisit hillitsemään vekaroitasi -- nehän pitävät pahempaa meteliä kuin tapaninajajat --"

Kristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän luokseen.

"Olkaa hiljaa, poikani", hän sanoi, "isoisä ei tahdo, että te leikitte ja pidätte elämää sisällä."

Lauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua tulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät panemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin kanssa:

"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän välttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin -- neuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen lapsistaan --"

"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee hoitaa ja vahtia lapsia?"

"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle hänen palveluspiioistaan -- muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia --"

* * * * *

Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.

Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt jotakin pahaa -- aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.

Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi Kristiina, mitä isä tahtoi.

Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina, suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.

"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit Erlendille eilen."

"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle tulisi osoittaa kunnioitusta."