Part 20

Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova, joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan vuorenseinän -- silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira vierellään -- nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.

Hän näki tytön olevan isoisten lapsia -- tämä oli ilman vaippaa ja paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta, kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle. Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle. Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret, loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin hän olisi juossut kovaa.

Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen nimensä.

"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"

Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän ratsastaessa.

Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä. Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli Simon.

Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa -- hän oli ollut hyvin levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.

Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi -- vanhempienko vieressä vai toisessa talossa.

"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni", sanoi lapsi. "Enkö minä saa nukkua sinun vieressäsi, Simon?" pyysi hän.

Isä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden annettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että hän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti, että tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.

"Ei isä, en minä ole", kärtti toinen. "Eihän Simon, enhän minä ole liian iso?"

"Sinä olet liian pieni", sanoi Simon nauraen. "Pyydäpäs päästä nukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane vastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja paksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!"

Lauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi, että nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien sänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:

"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!"

"Oikein on", vastasi Simon nauraen. "Mutta minä pelkään, etten minä kelpaa sinulle, Ramborg."

Tuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset alituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin suinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut hänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa, istui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin peuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin Ramborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.

Simon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika Krukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa suurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut kuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet tunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä naimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään Geirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti luonaan sisarensa häät.

Eräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat valmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten hänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi Ramborg:

"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on neito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi."

"En minä huoli sinua", sanoi Simon nauraen. "Minä pelkään, etten osaa pitää aisoissa noin villiä neitoa."

"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä", lausui Ramborg. "Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo unohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?"

Simon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten ja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki. Kauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin käsistään -- tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla tapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä, puolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien yli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja juoksi ulos.

Jørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.

* * * * *

Ramborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat kilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta, joka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä polvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että heillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat loppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun vanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon oli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille. Ivar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon kautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa ja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän olisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan ja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi -- puhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä koko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan --.

Mutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä Jørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä, ja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut Lauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa oli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään ennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.

Tällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg täytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa Simonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se oli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi muistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli kumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:

"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon, Ramborg!"

"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua häneltä", sanoi tyttö. "Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi huoleti naittaa tänä vuonna."

Simon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:

"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!"

"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole", sanoi tyttö luoden suuret silmänsä häneen. "Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä mieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua vähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?"

"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella, että niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen seitsemäntoista vuotta sinua vanhempi -- sinä et varmaan muista, että sinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet parhaassa iässä --"

"Minä olen parhaassa iässä _nyt_", sanoi Ramborg säteilevänä, "etkä sinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!"

"Rumakin minä olen -- sinä väsyisit pian suutelemaan _minua_!"

"Sitä sinun on turha uskoa", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja kurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.

"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä. Lauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut mieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa -- mutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg."

* * * * *

Simon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä samana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa kautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien eteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan. Mutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen, alkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin kaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas rinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua ja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui tupaan.

Lauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he puhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja voitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan uudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden lintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa oli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa -- se kuului romahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat sieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon sanoi:

"Enpä oikein tiedä -- onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä asiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?"

Lauritsa vastasi hitaasti:

"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon -- tiedäthän, minkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin -- kyllähän minä ymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle ensin -- eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon miehen käsiin."

Eikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon. Ihmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut ajatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt sitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi ollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:

"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut tytärtäsi sinun selkäsi takana -- pidin itseäni niin vanhana, etten luullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi veljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun mielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä antava sen rikkoa ystävyyttämme."

"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!" sanoi Lauritsa. "Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän kuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa." Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend Nikulauksenpoikaan. "Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin miksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä, onko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja minä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa."

"Niin hän nyt sanoo", vastasi Simon. "Mutta hän on melkein lapsi vielä. Enkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään edelleen --"

"Enkä minä", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, "aio tyrkyttää sinulle tytärtäni -- sitä sinun ei pidä uskoa."

"_Sinun_ pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa, minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.

Lauritsa hymyili hyvillään:

"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."

"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.

Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui kokoon, ja siihen koski.

Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa. Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja suloinen ja terve.

Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona -- Erlendin nautittua tämän naisen nuoruuden -- ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia kaupanpäälliseksi -- niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa -- niin herrat aina elivät.

Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä vähemmän miellyttävältä muistella sitä.

Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä satimeen.

"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.

"Nauroinko minä --? Muistin vain tässä hauskaa --"

"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon -- jotta minäkin saan nauraa."

Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.

"Minä ajattelin -- naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme -- kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid, ensimmäinen vaimoni --. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan. Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista sen kaltaista tuskin on elänyt -- olenhan kertonut sinulle, mille kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan --"

Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:

"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon --"

"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin naistemme kunniaan --"

Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.

"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.

"_Sinun_ tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.

Lauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.

"Eikö Kristiinastakaan?" kuiskasi hän.

"Ei", vastasi Simon lujasti. "Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua kohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen. Hän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti enemmän kuin minusta."

"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään", kysyi Lauritsa hiljaa, "niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit -- kuullut huhuja -- hänestä?"

"Ei", sanoi Simon yhä. "Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä."

* * * * *

Päätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen seuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.

* * * * *

Kristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti sieltä morsiamena -- siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän palasi suuren saattueen kera -- siihen kuului mies, Margret, viisi poikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa oli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei enää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään isänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui Lauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas hevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä Erlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan jalkaisin ja kunnioittavin elein.

Seuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia sukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta heidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa talossaan, ja naisilla oli kova kiire.

Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi.

Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin -- saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä, joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa sekä Simonin kihlat -- ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen, että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan -- Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina tuittupäinen ja äksy -- hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.

Simon muisti odottaneensa -- melkeinpä toivoneensa -- että Kristiina olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.

Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja -- Simon muisti nuhjailleensa kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.

Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika ja pikkulapset -- ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän, koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.

Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa, kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin laidasta Simonin polven luota.

"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi, sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin lusikkaa ja kahta veistä.

"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi, sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti, kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita, innokkaita kasvoja.

Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa -- kunnes tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta -- eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla oman äänensä ylhäällä.

Husabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli kannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen lapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat tahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi ensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat räiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun jokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he kuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat elämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset ja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja koko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat niin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.

Ramborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä kevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin, ja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen jalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän syliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa ja onnellisena.

"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini -- olet niin hieno ja hempeä -- liian hieno ja kaunis minulle", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.

Ramborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon. Hän hieroi käsivarttaan -- Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni, että se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli vain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin kanssa.

* * * * *