Part 2

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei muistanut väärin -- tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää -- kuului aikoneen tehdä Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi. Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui, ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja -- Ivar Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa. Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi. Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä ei ollut tullut mitään.

Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä, häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan, kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut, että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen päivään.

Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään -- hän ei ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.

Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita; heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne -- jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea iho -- mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla, nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle miehelle -- mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.

Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä kotoisin -- lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä. Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.

Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa. Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.

Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa -- ja lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.

Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään -- silloin Kristiina poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.

Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti, että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.

Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa syliinsä.

Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina seinään päin.

Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään sanaa sanottavana -- nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta pimeässä. Ei hän kerjäisi -- jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä. Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.

Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.

* * * * *

Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta -- ja tulistui silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.

* * * * *

Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa. Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.

Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.

Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut, ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja- ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata, mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.

Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä syömäviljaa näin lähellä kaupunkia -- tuottavampaa on vaihtaa voit ja villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta --."

"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut -- sanoi isäni aina --."

Erlend naurahti ja virkkoi:

"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa -- kunhan minä saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi näen."

"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.

Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:

"Sitä en ole ajatellut. -- Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."

"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."

"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi -- hän oli sikahumalassa vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin sinun päähäsi vaimonhunnun --."

"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin pikkutyttö --." Erlend nauroi vielä:

"Olipa se outoa huvitusta -- koko talonväki kuulemassa, kun se äijä paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin erilainen kuin muut miehet -- mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari --"

Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.

Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus, kaalamo -- siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut irti syksyllä --. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään -- miten Kristiina kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi, kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.

Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että helähti -- ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.

"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön --. Oikein pelästytit minut --."

Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten jälleen:

"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina -- onko se nyt laitaa sellainen! Ja vielä nyt --", sanoi hän aivan hiljaa.

Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, -- mutta huomasi asian olevan niin.

He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia ensin -- ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa -- ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi -- heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.

Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa, kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.

Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika, kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.

Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä pidettiin.

Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti, että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.

"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä miehenalku!"

"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.

"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn, mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina. Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti raskaan kulhon ja sanoi:

"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"

Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:

"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.

Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen. Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.

* * * * *

He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi äkkiä kiihkeästi:

"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana vihittäessä. -- Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä, piru vieköön."

Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä pelotti.

"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta, -- "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla olevasta pojastasi."

"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.

"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut häneen. "Kristiina!"

"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti, kääntämättä päätään.

Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä. Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.

"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä _sinun_ luotasi."

"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti, "että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut sinun perässäsi Husabyhyn."

"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.

* * * * *

Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi vaimolleen:

"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta -- siitä tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun kanssasi."

Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.

Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.

"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan tumma metsäinen selänne.

"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti. Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."

Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti jäätynyttä kanervaa:

"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta. Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."

Hän ei saanut vastausta. -- Aivan heidän allaan, heidän siinä seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. -- Erlend otti kiven ja nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin -- etsi yhä uusia ja uusia, viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan. Silloin hän näki vaimonsa kasvot -- tämä seisoi siinä silmät ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.

Erlend kääntyi äkkiä ympäri -- mutta Kristiina valahti samassa kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan -- mutta tapasi sitten kiinni puun rungosta. "Kristiina -- mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.

Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen katseensa oli kaukainen ja outo.

Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.

Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti -- hän oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä -- nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend asian.

"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan olkapäätä.

Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.

* * * * *

Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä pakkashuurussa.

Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin rinnettä.

Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:

"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"

"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi -- vaikka olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.

"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin hiljaa katsoen alas.

Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:

"En minä luullut, Kristiina -- siihen aikaan kun kosin sinua, kun kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut -- että voisit olla tuollainen noita!"

Silloin toinenkin nauroi:

"Etpä tainnut luulla -- muuten olisit heittänyt koko homman aikaa sitten -- mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."

Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.

"Herra varjele, Kristiina -- olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa parastani, mitä --?"

Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin. Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.

Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend, ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin nauratti.

"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle, "nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"

II

Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun Birgsin kirkkoon.

Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti heidän kulkunsa yössä.

Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan jätteitä -- puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja, sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät. Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput, ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää, kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita. Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut oluttynnyrin penkille.

Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin -- hän ei iljennyt nähdä tuota pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki harmittamaan.