Part 19

Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään -- _erään_, jonka tunsi. Tämä oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan -- tullut yhtä siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.

Herra siunatkoon sinua, Kristiinani -- minä en ole rikkova sanaani, jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei ole mihinkään.

Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona, missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki -- he olivat veikeilleet kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka -- hänen miehensä ei ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.

Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään ikävästä -- Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein liljansa ja ruusunsa -- ja aivan hänen omansa!

* * * * *

Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan. Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.

Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen -- lapsekas hentous ja nunnamainen hauraus -- oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli -- ei hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi ja valkoisemmiksi.

He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.

* * * * *

Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.

He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina vallaton ja iloinen -- eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran virkaan -- hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen -- sen oli Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.

Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi liikkuessaan ihmisten ilmoilla -- sillä hän tunsi nyt olevansa peräti kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen. Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.

Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan -- nämä olivat hulluina ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan. Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei niin, poikaseni -- näin sitä on pidettävä" -- muuttaen pikku nyrkin asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.

Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät, mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin toisella silmällä -- hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi, ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten. Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota lasta -- Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti eniten tästä pojastaan.

Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää -- nyt varttuivat jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli kovin tätä poikaa -- Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen lempilapsensa -- mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine harmaine silmineen -- ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että seurasivat hoitajiaan.

Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa, vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät -- jättää ne palvelusneitojen paimennettaviksi -- molemmat vanhemmat pojat juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana -- vaan leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä heidät ympärilleen.

Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla ristinmessun aikoihin keväällä.

Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein ajatelleensa, että niin saattoi käydä -- hän oli ajatellut tätä siitä asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.

V

Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi. Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen -- jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä, kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään ollessaan tasavertaiset.

Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta -- jolloin ihmiset tahtoivat tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei paljon ajatellut asiaa -- hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita -- ja sitten ilta Flugan parvessa.

Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan maailmassa enää nykyisinä aikoina -- kunniallisten ihmisten ja hyvän suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan -- mutta oli ollut kylmä ja tyyni käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan isälle.

Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan: edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan pitävän hänestä -- tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja ritari Finn Aslakinpojan leski -- hän oli kaunis ja hänellä oli niin hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja. Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi mikä tämä oli -- piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon --!

Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut vähän oppia isänsä kotipapilta -- joten hänestä kyllä toisinaan saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin isäänsä milloin sattui -- mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi käsitetty -- terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa. Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin luonnollisena.

Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.

Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen tullut, -- sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka oli hyvin sievä suljettuna ollessaan -- eikä hän ollut nähnyt kenenkään naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden -- Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut mieltyä vaimoonsa.

Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi, ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää, täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän kuin hän itse -- hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut yhtä ja toista -- hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä millainen hyvänsä.

Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon, joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein enemmän maita kuin Rooman valtakunta.

Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid _rouvaksi_ ensimmäisen miehen, ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin vain Mandvikin voudiksi.

Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä. Halfrid seurasi häntä katseellaan.

"Olen ajatellut", hän sanoi -- "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä kesänä --"

Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:

"Niin saa. Ja se on minun."

Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut omaansa.

Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän ei ollut siitä edes varma -- Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia. Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty -- ei hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.

Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo, missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:

"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."

"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.

Rouvan kasvot värähtivät vähän:

"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme, hallitset sinä Mandvikia", lausui hän.

Simon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:

"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän luonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta."

Simonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa -- se oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen tai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan itseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan, että tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan, kysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä. Tämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville, otti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja mitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää siitä -- hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa sen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan sen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis olla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään, parasta ja kunniallisinta.

Heidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen täysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti synnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian ymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa ollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: "Nyt sinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja minun sukuni parhaaksi."

Tämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää tietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt poikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei hän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän Erlinginsä, ajatteli Simon.

Simon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat maanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon laidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua, ja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi kirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut nukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti -- hänestä tuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi surra.

Hän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.

* * * * *

Kesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig Haakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli siellä talven.

Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena; loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon -- elämä ei enää ollut lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi -- Gyrd ei uskaltanut röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa -- ei sinä ikänä hän olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena -- naurun ja laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle olikin pitänyt syntyä tuo lapsi -- eikä Simonille yhtään. Gudmund oli pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä häneltä kaiken luonnon.

-- Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy --; vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut -- ja samassa oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre, oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia -- ilmielävän lapsen joka yhdestoista kuukausi kertoman mukaan --

"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä -- tämä oli tullut tallustaen sisään.

"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi jakaantuu liian pieniin osiin -- kuka sen jakaneekin", sanoi Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa, mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"

"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain -- mutta eihän sillä ole niin kiire."

Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja -- makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.

Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön, ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.

Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen tuleen.

"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan huudon ja hälinän, kun isä on poissa -- ja hän on saanut Gudmundin puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä perintöosaa --"

"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet pidämme huolen."

"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin kuolee", tuumi Gyrd.

"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa", sanoi Simon. "Emmeköhän me kaksi osaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä siksi, että häntä on kohdannut onnettomuus --"

* * * * *

Ja niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa epäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa lähtiessään -- ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt odottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon -- hoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.

Hän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä lumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän ruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd käsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:

"Miksi sinä hymyilit, Simon?"

"Hymyilinkö minä?"

Hän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli luullut odottavan itseään kerran -- sen päivän ollessa käsissä, jolloin hän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä hänen osansa.

* * * * *

Ensimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä -- hän vältti näitä tietensä.

Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden täyttämistä.

Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli kädestä pitäen.