Part 18

"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.

Erlend veti pojan korvasta polvelleen:

"Niin -- ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran --"

Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo -- Gaute ei ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä -- tämän ei toki pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas, naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.

* * * * *

Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut. Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli vähällä saada maksaa ne hengellään.

Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa -- Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi, ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä nuorimmalla.

Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden vuoden aikana -- johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli Vargøyssa.

Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.

Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä -- tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön. Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa -- hän antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.

IV

Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.

Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen, jota oli kaivannut näinä vuosina -- toimen, joka kerran oli ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja -- hänen erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.

Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä -- hän sai istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.

Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua -- neuvotteluja pitkin vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena vuonna oli taas hiljaista.

Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa. Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän herrojaan -- eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja jättää rauhaan näiden naiset -- koska he olivat noitia kaikki tyynni ja koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.

Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja kotilaaksoa ja lapsiaan -- kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.

Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja harhaoppisten keskuuteen.

Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.

* * * * *

Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen -- ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen. Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä. He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.

Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.

Yö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä parvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin tunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä ihan kahden kesken.

Meren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien läpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin ja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista sisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi majan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta mustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf oli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut; pysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja, ilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja -- mitä sattui johtumaan Erlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa -- se oli nimeltään Sunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan retkensä suojeluspyhimykseksi.

"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä", sanoi Erlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.

"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf", ryhtyi Erlend taas puhumaan. "Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja lännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät papinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen penikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä he ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin minä."

"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani", sanoi munkki. "Minä olen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut itsesi, sinä."

"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei mitään ole."

Gunnulf vastasi:

"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies siitä."

"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää minua -- mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni --"

"Älä ajattele noin, hyvä veli", sanoi Gunnulf hiljaa. "Muuten voi käydä niin, että pian kadotat ne."

"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.

"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan", sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään -- eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."

Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla. Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä, pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin vahvemmalta -- vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin. Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.

Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti -- ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle oluelle.

"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend taas kysellä.

"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he odottavat vain sinun suostumustasi."

"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut", sanoi Erlend hitaasti. "-- Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi --"

"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki. "Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne minulle."

"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi valta kuin hänellä", sanoi Erlend.

"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja sinä -- sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän omituisen heikolla äänellä.

Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."

"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.

"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi hän sitten keveämmin.

"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on parasta", oikaisi hän sitten.

Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa, harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin, että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja kalpeiden kasvojen ympärillä -- mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen itsekin äänensä syvää katkeruutta.

"Niin ei ole laita -- vaikka pitäisi olla."

"Herra armahda -- minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen, lappalaisten luo!" sanoi Erlend.

Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.

"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja nopeasti.

He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.

Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut sieltä paljoa näinä vuosina -- kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta -- Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti, mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut oppimattomalle naiselle.

Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies, jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi, että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde. Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa kirkossa.

Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen. Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan, vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.

Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi itsensä suoraksi -- se se taisikin olla suurin onni, mikä heille saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle. Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen -- kuten äiti. Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö -- jolle olisi pantu nimeksi Magnhild. No niin -- kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.

Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän tapasi jonkun talon miehistä -- talon emäntä ei ollut kotona, tiesi mies ilmoittaa -- hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.

Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä; savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja syvänä maan ruohovaippaan.

Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla. Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla -- mutta Kristiinaa ei näkynyt näiden joukossa.

Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa. Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.

Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi. Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.

Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä, hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi, että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis seuraamaan.

Mutta nyt hän olikin huomannut -- tahtoneensa voittaa tämän luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi. Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa saattoi hyödyttää _ketään_.

Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä, kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata -- sen, että salama oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi Pyhän Olavin kirkon -- oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen sisällä.

Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta, mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi, jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin omistan sinut. -- Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon -- "minä olen rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa --"

Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään. Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.

* * * * *

Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa -- hänkin oli Erlendin sukulaisia, vaikka kaukaisia.

Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä -- pienet täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.

Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa -- heidän silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja hymyilleet salaa -- oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi hänen mielensä -- ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.

Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan -- hän oli auttanut rouvan ylös -- sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin, synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken, minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut -- jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti -- ei hän ollut aikonut lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut, että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt itsellään vaimo -- hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä, jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti -- yhtä ja toista pientä, jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään naiseen -- siten. Hän tiesi sen itse -- ei kehenkään norjalaiseen naiseen, heidän vertaiseensa -- hänellä ei saattaisi olla hetkenkään rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. -- Mutta tämä etelään johtava matka laivalla -- saattoi sentään käydä vaaralliseksi.

Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin Sunniva huusi hänet luokseen -- sanoi kadottaneensa sormuksensa tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan -- itse hän ryömi polvillaan paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja paikka eivät sitä sallineet -- mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni. Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.

Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä -- toista joutua vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin -- siinä hän seisoi kuin Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.