Part 17

Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina. Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei, sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun -- kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä. Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten isännyyden alle.

Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend muutti puhetapaa alkaen kujeilla -- mutta Erling Vidkuninpoika ei etsinyt omaansa, ei suinkaan. -- Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas ritari kuin kukaan -- parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.

Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta -- nykyään, kun hän kuitenkin oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta huolimatta -- silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu -- ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät -- hän oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.

Mutta -- Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin -- hän kohautti keveästi olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin --

Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina itse --?

Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.

Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen -- huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli Jumala suonut hänen synnyttää -- joka vuosi Hän oli lahjoittanut Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää pikkulasta seudulta. Ja Gaute -- Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän luotti varmasti.

Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi -- että hänen täytyi esiintyä komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.

Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen kietomana tuon toisen -- ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina -- surun runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli. Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.

* * * * *

Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla. Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa hirveän raskaasti -- mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.

Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt isäänsä -- kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta -- tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.

Äkkiä parahti poika kovaan itkuun -- isän rintasolki oli raapinut naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.

Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta -- niinkuin hän nyt vasta olisi muistanut sen.

Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka -- tämä oli niin kurjan näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän -- hän veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän -- oli hyvä panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.

Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle patjojen alle -- siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves, majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.

"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän kertoi tärkeimmän uutisensa.

Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä, joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä linnassa -- sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien rajojen sisällä.

Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän säikähtyneeltä -- mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät, Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli -- eikä puhunut enempää siitä asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.

Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne -- ei siellä istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa. Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.

Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman sekalistoa -- noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha -- ehkä sekin kerran saataisiin säilymään siellä -- mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä kurissa omat hurjimuksensa -- kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla. Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena poikana. Ehei -- ei siinä joutanut lojumaan kyljellään --!

Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä piti olla asiain hoidossa -- muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi -- hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.

Ingolf oli pystyvä mies -- kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista, onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen --.

* * * * *

Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa tyynnyttäen -- Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä -- silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.

Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla -- se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä -- oli tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä ja leviltä.

Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt -- yön pimeydessä, maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa -- nyt hän tunsi, miten hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita -- pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä --!

Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa nyt niin heikko ja voimaton -- sitä näkyi saattavan odottaa millä hetkellä tahansa -- oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei hän jaksanut elää yhdessäkään -- ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.

Herra Jeesus, Vapahtajani -- millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä -- ja sittenkin, oikein syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.

Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä -- sinä päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.

Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se, mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten --. ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa hänelle surua.

Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.

-- Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen sielun kuin ruoste -- sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa herttaisen ystävänsä luona -- pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen hommistaan hän kaipasi.

Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.

Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."

Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa takapuoleen -- ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä ollut sattunut hänen elämässään.

"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina." Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä, paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon -- mitä varten sinulla muuten on lapsenpiikasi -- nukkukoot kakarat heidän kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"

"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa, joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.

Erlend ei _tahtonut_ ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä _rauhaa_. Mene nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.

Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat pojan leikkiessä vyöllä.

"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään, ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.

Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon -- mahtoikohan Gautella edes olla älyä.

Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut -- eihän hän toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.

Heidän kauniit poikansa. -- Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän oli varmaan kauhea mies -- sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän liepeissä.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! -- Erlend oli ollut jo silloin niin kyllästynyt Elineen -- väsynyt tämän itsepäisyyteen ja kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan -- kun tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa tulevaa asemaa -- sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.

Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm -- ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa, jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja epätoivoonsa oli ollut se -- tämä selvisi hänelle vähitellen --, ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.

Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.

Oi voi -- hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki -- ja silloin tuntui kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.

Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois, eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. -- Hän muisti mitä Munan oli kertonut -- että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei ilmaiseksikaan.

Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen tappaessaan vaimonsa -- Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan sydämeen.

Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.

Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun -- mutta Munan Baardinpoika ja hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. -- Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat -- Haugenissa ei muuten sellaisia ollutkaan -- ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.

Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta. Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle Kompostellaan heti sen jälkeen.

Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu, että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä, jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään. Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.

Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä oli ollut silloin yksi ainoa toive -- että hän vielä kerran saisi nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet ennen -- sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina, jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin koettaessa hymyillä hänelle.

Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän nyt oli siellä missä oli rauha -- hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.

Rauha --! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran elämässään -- sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen sylissään -- levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi rauhan hänen lähellään.

Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen, näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä, omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.

Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas -- mitä hän olikaan uneksinut -- Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin kanssa -- muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.

Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan tuntien sydämensä takovan -- ja odotti sarastuksen vapautusta.

Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän, sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan. Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret -- hennot, mutta niin pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan sinertävä.

Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää onkimatoa -- hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia lieroja.

Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.

Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi lapsenhoitajia -- nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta, toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.

Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita, joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan. Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten -- joka jouluksi kristityn miehen reisi -- se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen, joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.