Part 16

Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.

Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen -- vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa jatkui --.

"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?" alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend -- omistat pian koko kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi -- Aase on kaunis ja hyvä -- ja toimelias nainen -- ja näkyy pitävän sinusta --"

"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä --", hän keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain vieras isä, Kristiina -- ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää hyvänä vain vieraita lapsia."

"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta, sukulaismies."

"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!" Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."

"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää", vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.

"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.

"Kyllä, kohta -- mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf -- lähtisit jo levolle."

Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.

Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään -- Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.

Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat -- siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa -- omat lapsensa --

Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee rautakengän Herran hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee hopeakengän Jaarlin hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee kultakengän Kuninkaan hevosen jalkaan.

Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään. Gaute oli vain kymmenkuukautinen -- hän oli niin heikko, ettei Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä. Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin jalkapohjia toisella.

Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä -- äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut lauluääntäkään.

Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin -- tämä olikin jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti koko Husabyssä koottu lihavuus -- hänen oli vaikea nähdä niin monen kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.

Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi -- Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta. Orm ei ollut millänsäkään -- mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina menivät perästä.

Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Orm -- poikani -- oletko sinä sairas?"

"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua raskaasti isän olalle.

Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein lakkaamatta -- parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan; häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.

Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.

Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä -- hän oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta -- mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa. Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä, joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle -- tunturimajojen väki oli lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen ympärilleen -- Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.

Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn kappelikirkossa -- siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.

Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat sinne joka vuosi -- entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä -- he tiesivät saavansa kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.

Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin vuoteensa laidalla.

Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus. Hänen oli mielestään niin hyvä näin -- vaikka suru Ormin kuoleman johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen huomasi kaikesta.

Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt -- koskettaa mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.

Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä. Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.

Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi -- hän ja äitipuoli olivat olleet hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.

Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa -- venytteli, haukotteli, mutta sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa tukkaansa.

"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta -- ennen tanssia -- etkö sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina -- enhän minä voi kulkea tällaisena pyhien aikana --"

Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä -- mutta Erlend nauroi ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.

Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.

Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan, kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:

"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi kevyesti huoahtaen.

* * * * *

Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan. Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi voinut jättää Gautea.

Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä, ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan; hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.

Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta. Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta -- sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.

Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä -- kaikki puhuivat vainon ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden ainoan kerran -- tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot. Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.

Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?

Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen -- ei ollut milloinkaan vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva -- näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa --?

Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.

Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään, lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään; hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.

Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa, ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista -- siellä ei kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan tuntunut pitävän sitä sopimattomana -- se kuului olevan ritarien tapoja vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva, herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä, he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.

Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi, heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen, että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä ja veitikkamainen -- Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.

Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois -- hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella, etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja. Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään kehumista.

"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."

Haftor oli katsonut häntä silmiin -- ja varmaan ne ilmaisivat jotakin hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen sanoessaan:

"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain -- lauluissa."

Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille. Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut -- mutta Kristiina ei voinut oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin ollut koettanut lähennellä häntä -- istui vain merensiniset silmät ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.

* * * * *

Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä toiset herrat eivät koskaan unohtaneet -- varovaista oveluutta, jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.

Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla. Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo aavisti hämärästi -- ja tunsi nöyryytystä sen johdosta -- minkä tähden kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.

Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan -- vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään, seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.

Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä. Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut -- kuten hän katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.

Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen, joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti -- sen hän oli kuullut Gunnulfilta -- mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan, ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä -- ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa sukulaistaan.

Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden. Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen kreivi Jaakon palveluksessa -- Erlend oli ainakin kokeneempi kuin useimmat muut kartanoiden omistajat -- voisi se koitua hyödyksi Erling Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle. Mutta niin ei ollut käynyt.

Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle, hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja ottanut vangiksi -- vain kourallisella miehiä -- kahdeksantoista rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille, ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä. Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan; ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.

Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta -- kun siitä tuli puhe, silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.

Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin, vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin, sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin -- mutta vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.