Part 15

Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa, jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista vaadittiin -- kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.

Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. -- Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian paljon.

Ei häntä pelottanut _se_. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei ollut.

Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle, joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.

Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha -- muisto kaikesta, mikä oli kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai paha -- hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä -- hän ei tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli ainoa, joka piti hänestä, -- mutta Erlend piti niin monesta --

Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien kävisi -- Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli suonut hänelle neljä kaunista lasta -- nekin hänen lapsensa olivat näet kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.

Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, -- Gunnulf raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä -- tämän kasvoilla näkyi jokaisen sanan jälki.

Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva -- vaikka hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa, jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen -- hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä, että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen, uskollinen, kunniallinen ja hyvä.

Ja sitten kuitenkin kaikitenkin -- kun hän kesällä ja syksyllä oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain yksi toive -- saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.

Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.

Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua rukoukseen.

Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta. Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva -- Husabyn kirkolle hän sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.

Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta, alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä, peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria. Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri, joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja -- kuinka Jumala oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi iltataivaan hehkuun.

* * * * *

Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan. Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi -- Kristiina ja Orm nukkuivat.

Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa. Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan, hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.

* * * * *

Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään; minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme hassuja eilen illalla -- istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista pientä hauskaa -- pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä -- papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle rukouksineen -- hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten jälkeenpäin.

* * * * *

Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä -- hän oli tullut purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan kotvan aikaa ja sanoi sitten:

"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme ennen -- sellainen hän oli puhuessaan sinulle."

Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:

"En minä ollut sentään näin järjetön poikana -- lähteä karkaamaan talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei pelkää, kuten näet!"

"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.

Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti näyttää tyyneltä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä minun kanssani pohjoiseen, -- katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös -- eikä hän ole pelkurikaan -- mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."

"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän tulee happameksi", sanoi pappi.

Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:

"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni -- enkä minä silti ole tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä -- nyt minä olen täällä ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on? Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"

"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi. "Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? --"

"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend. "Mutta on surku häntä -- hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi --"

Gunnulf katsoi veljeänsä.

"Noo --. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä kohtelet häntä hyvin --"

"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He aikoivat Gregoriuksenkirkkoon -- Erlend meni aina sinne messua kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.

Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara, musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja laihtunutta ruumistaan.

"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin -- Orm voi viedä laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten --?"

"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä --"

Oli suojainen ja tuuleton ilma -- puista pudota moksahteli vähän väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin juuri nyt.

III

Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen. Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat oraalla.

Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni -- se kuului niin kauniilta.

Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä -- vaikka toistaiseksi vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.

Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.

"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle. Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten -- se oli Kristiinan mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä ja pienet puheensa.

Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.

Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa hänet syliinsä.

"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.

Kristiina kohotti noita pikku kasvoja -- ne olivat kellertävät kuin tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla, missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan. Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä vuohenmaitoa --.

Hänen pikkuinen poikaraiskansa. -- Kristiina syleili ja suuteli häntä karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi -- pojan silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja silkinhieno.

Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se ajan pitkään raskaalta -- Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä hämärässä huoneessa.

Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.

"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf -- kaikki miehet ovat tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat antaa anteeksi --"

Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.

"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni -- leikkimässä veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä --"

Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.

* * * * *

Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä -- mutta nyt hän alkoi heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian käsistään ja otti Gauten syliinsä.

Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.

"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"

Kristiina sanoi:

"Siellä on viulut ja rummut ja pillit -- soittoniekkajoukko, joka tuli häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin -- hehän ovat nuoria tyttöjä --"

"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä --"

Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta. Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf naurahti tylysti ja sanoi:

"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä samasta kupista."

Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf mukisivat -- he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.

"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.

"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."

"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään", sanoi Ulf.

Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen. Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä sairaudestaan edellisenä vuonna.

Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.

"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään. "Etkö ole väsynyt, Ulf?"

Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman päivän.

"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.

Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta -- hän näki miehen ilmeestä ja eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:

"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."

"Ainahan sitä --." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat, jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.

"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken kuluttua kehotellen.

Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä -- sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan, kätkyessä nukkuvaan lapseen.

"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen hiostunutta tukkaa. "Kristiina -- kun sinä menit naimisiin Erlendin kanssa -- niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"

Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:

"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa. Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin Vigleikille?"

"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä. Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan, Kristiina?"

"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja antamatta sijaan korvausta --?"

"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina. Skjervastad -- sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista --"

"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä kuivaa heinää --. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, -- mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä --"

"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun kanssasi" -- Ulf päästi lyhyen naurun -- "tai antoi sen pantiksi -- se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja. Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata, joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."

"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi Kristiina.

"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf. "Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."

Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.

"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."

Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:

"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."

"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen äänensä värähti.

"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden -- kyllä hän vahvistuu, kunhan kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.

"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo -- mutta odottavan aika käy pitkäksi."

Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen -- ja tuo vankka, tumma mies tuli kumman avuttomaksi.

"Se merkitsee niin vähän, Kristiina -- paljon sinä olet saanut aikaan täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa -- minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa -- mutta tämä juttu -- tämä Erlendin ymmärtämättömyys --"

"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita sinua niinkuin tahtoisin --"

Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut käsiensä vaipua helmaan -- nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa kätkyttä.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä, jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"

"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä vanhaksi -- ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla; en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" -- Kristiina hymyili väkinäisesti.

"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan mukaan -- niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."

"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja lujasti.

"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua Gunnulfin kanssa?"

"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen tapaan.

"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti. "En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin tilusten hoitoa kuin muut."

"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi, Kristiina!"

Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.

"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf --", sanoi hän viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja saisit omia huolehdittavia -- kuin että hukkaat voimasi täällä -- ja kiusaat itseäsi -- Erlendin -- ja minun vaikeuksilla."