Part 13

Kellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan korkeudesta -- kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä, märässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia pieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.

* * * * *

Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen, jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja kirjoineen. -- Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle --

Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti -- hän sanoi sitä ylpeyden kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita. "Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon --"

Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun -- ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä -- ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.

Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet -- ja molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta syntielämästä -- ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.

Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä, joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin -- ei hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden, kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli opettanut hänelle.

Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden, sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden tähden -- oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen -- katso Kristiina, tuossa on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja vihaa ja pelkoa.

Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, -- mutta niitä oli niin monta -- ja hän oli niin kärsimätön --

Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.

Hän ei _voinut_ sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan, mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn. Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan! Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään sillä tavoin kuin Orm piti -- hän tahtoi aina saada itselleen jotakin painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.

Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua. Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti -- ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa -- mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana. Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja voimaton poika oli -- hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon -- Erlend oli mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle -- josta hänen syntynsä hänet esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi -- mihin tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse, eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm oli liittynyt nuoreen emintimäänsä -- tämän luona hän oli rauhassa ja tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi hän laskea leikkiäkin ja nauraa -- omalla hiljaisella tavallaan. Mutta siitä Erlend ei pitänyt -- oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo -- eikä ihme, että hän menetti malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin --

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella -- siitä oli tuleva Margretin neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty vaatekappale -- hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä. Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on minun lapseni, vaikkei olekaan sinun -- sinä luulet hänelle kelpaavan sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi samojen silmien edessä -- pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten mielipiteestä. Mutta kuitenkin --

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys. Erlend teki siitä pilaa -- mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon -- Sira Eiliv piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta -- ja Kristiinaa huvittivat tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta. Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut, että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä oli puhunut niin pahasti vaimolleen -- vierasten kuullen. Kristiina ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle syvää tuskaa.

Kristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana hämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun hän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin -- uskonut, että hänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata elävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon, katkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.

Mutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole oppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi Jumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden paistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!

Mutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään Naakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen saakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen rakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä juoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että hänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät kiharaiset hiukset alkoivat tummeta -- hänestä tuli varmaan vielä yhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä. Kristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja Naakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa koiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu putosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja parkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä -- siihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät pojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon astuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin luo ja tarrautui tämän sääreen -- Ulf oli vienyt hänet toisinaan kesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti hänet olkapäälleen hetkeksi -- mutta isä oli muuten Husabyn väestä se, joka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta. Erlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.

Äidin sydän kouristui kokoon:

Häneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet syliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen -- hoitajatar vartioi mustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi toisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää tällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja antoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa ajatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että hän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää yksitoista kuukautta.

Hän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut hänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua jo nyt. Mutta ei se ollut sitä.

Hän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä -- hän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän loppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut mielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera rukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon kuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen hyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut innokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja valtansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti sieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja naisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa uskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän muisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä. Kristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli hymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä vain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.

Heidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt muuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan horjuvaisuutta -- arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen tuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan hän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend oli itse sanonut: "Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina -- sinä kannoit kunnian takaisin Husabyhyn". Ihmiset osoittivat hänelle suurta hyvyyttä ja kunnioitusta -- kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että hän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden emäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki kiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi ja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen tuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat jäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa -- kaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että kaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.

Sitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa etelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä oli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli nyt nuori ja kaunis ja iloinen -- kärtyinen ja nuiva ilme, jonka Kristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend oli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle -- mutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen lähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.

He olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle. Ritari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin sitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä oli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen -- häntä täytyi kutsua drotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:

"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan, että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi, että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi asianmukaisesti pitänyt olla --"

Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa. Oli pari myrskyä Ormin tähden -- Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan -- Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään -- samoin myös Ormia -- sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.

Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.

Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän sisällään oli hän --. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä alkaen -- oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin uskaliaista retkistä pohjoiseen.

Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut illalla:

"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen pitkät paastot."

Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa -- oli nyt Erlend polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.

* * * * *

Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona, pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.

"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan Erlendin ja minun naimaliitolle --"

Gunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi surunvoittoisesti hymyillen:

"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja syntiseksi naiseksi?"

Mestari Gunnulf vastasi hiljaa:

"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina --?"

"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen palvelukseensa."

"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.

"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran lapsi, joka jo on tehnyt pahasti --"

"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi", kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"

Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.